– En tykkää tästä. Mikset koskaan laita hyvää ruokaa? tyttö huutaa ja juoksee pois pöydästä.
Kuulen, miten ukkonen jyrähtelee olohuoneessa ja pari salamaakin iskee olohuoneen lattiaan. Keittiöön asti kantautuu painostava ilma, josta ukkosen tunnistaa. Me muut odotamme sään kirkastuvan.
Olohuoneessa tulee hiljaista. Pikkuhiljaa ilma raikastuu ja pieni kevyt tuulenvire kantautuu keittiön suuntaan. Sen kantapäillä kiirehtivät pienet askeleet. Auringonsäteet työntävät tummat pilvet pois ja alkavat leikkisästi kutitella poskipäitä.
Kulman takaa kurkistaa itse aurinko myrskyn sekaisin heittämät valkoiset hiukset kasvojensa kehyksinä kuin auringonsäteet. Poskilta saattaa edelleen nähdä ukkosmyrskyn nostattamien kyynelten polut.
– Harmi meni ohi, aurinko ilmoittaa ja astelee keittiöön.
Mies nostaa keittiön lattialle salamaniskusta sinkoutuneen lusikan ja ruokailuhetki jatkuu. Äkillinen ukkonen on väistynyt yhtä yllättäen kuin se iskikin.
Katselen pientä aurinkoa, joka jo lusikoi ”pahaa ruokaa” suuhunsa. Miten paljon minulla tai kenellä tahansa aikuisella olisi opittavaa tuolta neidiltä? Harmeja ei voi estää, mutta miten helppoa olisikaan jos tietäisi milloin sellainen on päällä ja milloin ei.
Äitienpäivän lähestyminen on saanut minut miettimään, millainen äiti olen tämän etätyöarjen keskellä. Olen lastemme kanssa vuorokauden ympäri. Silti olen ison osan päivästä vain etäisesti läsnä. Todistettavasti kotona, mutta ajatukset tiukasti työelämässä.
Pinna kiristyy välillä pienistäkin asioista, kun työ- ja äitiroolit vetävät eri suuntiin. Toisinaan tunnen kerrostaloasuntomme seinien kaatuvan päälleni kuin korttitalo.
Parasta ovat pienet arkiset asiat kotona. Yhtenä päivänä esikoinen istutti Nallensa työtuoliini ja ilmoitti sen tuuraavaan minua sen aikaa, kun me poikkeamme pihalla. Epäergonomiseen työskentelyasentoon lysähtänyt rakas unilelu hymyilytti pitkään.
Oma tyyni rauhansa on siinäkin, kun koti on hiljainen, edessä on kahvikuppi ja aamun ensimmäisinä tunteina hyvin edistyneet työt. Sitten lastenhuoneesta kuuluu askeleita, työhuoneen ovi aukeaa ja syliin kömpii uninen pieni ihminen, joka sykertyy siihen hetkeksi. Se on merkki siitä, että minun on aika astua toiseen rooliin hetkeksi.
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka pyörittää etätoimitusta Turussa.