Hirrestä salvotut ladot ja laudasta rakennetut suulit ovat olleet useiden sukupolvien ajan olennainen osa suomalaista kulttuurimaisemaa. Esivanhempiemme elämälle välttämätön hyötyrakennus on heinäntekoperinteen muututtua käynyt tarpeettomaksi.
Sarka-museon ensimmäisenä johtajana toiminut Juha Kuisma on vuosien arkistotyön ja maaseutumatkojen tuloksena koonnut suomalaisen heinälatoperinteen yksiin kansiin. Hänen kirjansa Suomalainen lato , jonka tekemistä on tukenut muun muassa MTK-säätiö, ilmestyi viime vuonna. Kuisman matkat ovat ulottuneet Laitilaankin.
Lempääläläinen toimittaja ja tietokirjailija Juha Kuisma on osallistunut myös valtakunnanpolitiikkaan keskustalaisten ministerien poliittisena avustajana. Hänen erikoisalojaan ovat ekohistoria, biotalous ja kylätoiminnan edistäminen.
Lato-kirjassa on tyylikäs mustavalkoinen kuvitus, joka on pääosin kirjoittajan pojan, Arttu Kuisman käsialaa. Ajallista syvyyttä antavat muun muassa Samuli Paulaharjun, Gösta Grotenfeltin ja Matti Poutvaaran ottamat kuvat.
Ladot jääneet tutkimatta
Suomalaisista kansanrakennuksista melkein kaikki ovat tulleet tutkituiksi väitöskirjatasolle asti; tavalliseksi ja arkipäiväiseksi mielletty lato on tässä poikkeus, museoissakin niitä on vähänlaisesti. Juha Kuisma esittelee latojen historiaa, rakentamista ja latotyyppejä, mutta sen lisäksi hän käsittelee latoa talonpoikaisen energiajärjestelmän osana, järjestelmän, joka käy heinällä ja saa voimansa auringosta. Hän nostaa esille myös ladon merkityksen suomalaisessa kulttuurimaisemassa.
Lato on syntynyt tarpeesta säilöä karjalle talvirehua. Luonnonniityiltä kerättyä heinää on jo ammoin kuivatettu erilaisissa avoimissa rakennelmissa kuten heinähaasioissa. Karjanrehua ympäri vuoden säilytettäessä lato suojasi sitä sekä sateelta että maakosteudelta.
Lato on nimeään myöten läntinen kulttuuri-ilmiö. Ensimmäinen kirjallinen mainita ladosta Suomessa on Kalannin pappilan latinankielisessä katselmuskirjassa vuodelta 1411.
Lato vai suuli?
Latojen eräänlainen perustyyppi oli kooltaan noin 3 m x 5 m, harvaseinäinen, hirsistä salvottu niittylato, joka oli tehty luonnonheinän säilyttämistä varten. Näitä on laskettu tarvitun luonnonniitylle kaksi hehtaaria kohti.
Vanhimpien latojen kattokulma oli loiva, ja katteena saattoi olla paksu kerros rukiinolkia tai tuohilevyjä ja malkoja. Oven kohdalta oli poikki viisi hirttä. Yhdeltä ladonalalta saatiin noin 500 kiloa kuivaa heinää.
Läntisessä Suomessa tuttu suuli on uudemman aikakauden suurikokoinen lato. Lautarakenteinen suuli liittyy 1860-luvun nälkävuosien jälkeen alkaneeseen heinänviljelyyn. Nouseva sahateollisuus alkoi 1870-luvulta alkaen tuottaa edullista lautaa ja lankkua. Uusi latotyyppi, suuli, tuli Suomeen Ruotsista, kuten myös sen nimitys, ruotsiksi skjul.
Erityisenä latotyyppinä Juha Kuisma mainitsee Pohjanmaan jokisuistoissa ja Laitilan Sirppujoella käytössä olleen pylväsladon, johon heinä saatiin tulvilta suojaan korkealla olleen lattian varaan; lato oli kivien tai maahan kaivettujen pylväiden varassa. Sirppujoen pylväsladoista ei kuitenkaan saatu enää muistitietoa, kun Kuisma sitä keväällä 2018 kauttani tiedusteli.
Rakennuksille uutta käyttöä
Kun Suomen maatilojen luku 1960-luvun vaihteessa oli suurimmillaan, noin 330 000, erilaisten latojen määrän voidaan arvioida olleen noin miljoona.
Juha Kuisma puhuu latojen funktionaalisesta kauneudesta: elinkeinoon liittyvä käyttötarkoitus on määrännyt rakennusten muodon ja sijainnin, rakennusmateriaali on saatu läheltä. Ladon päätykolmiossa voi nähdä kaukaisen heijastuman kreikkalaisen temppelin päätykolmiosta.
Vanhat hirsiladot ovat Laitilassakin jo harvassa; ainakin Padolta ja Vaimarosta sellaisia vielä löytyy. Etelä-Pohjanmaalle leimaa antaneet latomeret ovat miltei kadonneet.
Kirjassaan Juha Kuisma ideoi vanhoille ladoille ja suuleille uusia, varastointiin liittyviä käyttötarkoituksia, jotta vielä olemassa olevat rakennukset voitaisiin maisemassa säilyttää. Rakennuksen hoidon kulmakivet ovat katon kunnossapito sekä puiden ja pensaiden raivaaminen ympäriltä. Harmaata latoa ei kannata maalata eikä koristella valkoisilla listoituksilla.
Lato on viesti luonnon kanssa sovussa eläneestä talonpoikaiskulttuurista, sen ylisukupolvisesta elämänhallinnasta.
Juha Kuisma: Suomalainen lato. Aviador Kustannus. Tallinna 2019.
