Täst kulmast: Juhannuslumoa

0

Yritettiin tehdä puutarhassa kesäpiikojen kanssa urakkavauhdilla näennäissiivousta koko juhannuksen alusviikon. Aattoaamuna kuulin unenpöpperöni läpi sateen ropinan. Se oikeutti jatkamaan unia.

Ukko antoi koisia pitkään. Kyllästyi kuitenkin jossain vaiheessa odottamaan heräämistäni. Päätti avittaa asiaa vaivihkaa. Keittiöstä alkoi kuulua lautasten kilinää ja kahvinkeittimen purpatusta. Nämä äänet saivat minut könkkäsemään työn kipeyttämillä kintuillani ruuan ääreen. Mikä nautinto. Ei kiirettä mihinkään.

Päivä kului kotona vötkistellessä. Sade meni menojaan ja taivas kirkastui. Illansuussa saimme päähämme lähteä kuokkavieraaksi tyttären perheen juhannusaaton viettoon.

Vävy tuli pihalla kirves kädessä vastaan. Kyseessä ei sentään ollut kipakka vastaanotto, vaan hän oli menossa hakemaan juhannuskoivuja portaanpieliin.

Nuoriso parveili ulkotulen äärellä. Siellä muutettiin muhkeaa kulhollista lättytaikinaa räiskälepinoksi. Savunhajussa ja tuulenvireessä sai olla rauhassa iniseviltä verenimijöiltä.

Tytön kanssa lähdettiin tekemään puutarhakatselmusta, joka tosin jäi puolitiehen hyttysarmeijan hyökättyä kaikilta lohkoilta kimppuumme. Naapurilla oli hyttysiä keräävä vempain. Hän kiikutti ison pussillisen saalista tytön kanoille, jotka tosin suhtautuivat tarjoukseen epäillen.

Ilta kului nopeasti, vaihtui yöksi, vaikkei pimeää tullutkaan. Lähdettiin kotimatkalle. Ajeltiin hissukseen pieniä kyläteitä, kun kiirettä ei kerrankaan ollut.

Pihoilla hulmusivat siniristiliput kukkivien syreenien yllä. Tienposkilla riitti väriä: leinikkien keltaista, hiirenvirnojen violettia, koiranputkien valkoista harsoa. Mutta missä ihmiset? Tunnuttiin olevan ainoita tienpäällä kulkijoita. Kylät olivat autioita – kuin tyhjiksi evakuoituja.

Kotipihalla tuoksui sateen jälkeinen täyteläinen kesä. Innostuin ottamaan valokuvia. Puoliyö oli käsillä. Silti aurinko ei ollut vieläkään aikeissa laskea. Heisipensaan lumipallot olivat täydellisiä ja morsiusleinikit hohtivat valkoisina.

Kotiin lähtiessämme olimme ihailleeet parhaassa kukassa olleita alppiruusuja. Tyttö totesi: ”Nyt niistä kannattaa nauttia. Kahden päivän päästä loistosta ei ole mitään jäljellä.” Sama pätee juhannusyön taikaan. Se on vain viivähtävä hetki.

Edellä kuvattu kertoo juhanuksesta viime vuonna, kun ei vielä tiedetty mitään toimintatapojen muuttamista vaatineesta kulkutaudista. Vaan miten lohdullista on nähdä uuden, yhtä upean kesän koittavan. Se tuntuu asettavan ihmisen oikeisiin mittasuhteisiin. Luonto jatkaa kiertokulkuaan. Kirjailija Veikko Huovisen sanoin: ”Ihmisellä on tässä avaruudessa kusiaisen valtuudet.”

Inga Nuojua

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.