Suomi on harvaanasuttu maa. Siksiköhän minulla on ollut harhakuva, että kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen suhde luontoon.
Tosin tämä usko alkoi rakoilla jo 1990-luvulla, kun nuori kollega ei tiennyt, oliko pihalla taapertanut lintu varis vai harakka. Samoihin aikoihin tajusin, että kaikki koululaiset eivät enää tunnista puolukan- ja mustikanvarpuja.
Pikkuhiljaa olen ymmärtänyt, että kyseessä on paljon laajempi ja monisäikeisempi muutos kuin arkisten lajien tunnistamattomuus. Ollaan maaseudullakin totuttu kaupunkimaiseen asumistapaan. Eletään rakennetussa ympäristössä, ja monen elämässä sisäliikunta-aktiviteetit ovat syrjäyttäneet luonnossa liikkumisen.
Tarvittiin koronapandemia ravistelemaan. Se pani miettimään monia asioita uudelta vai pitäisikö sanoa, että vanhalta kantilta uudelleen.
Onko haja-asutuksen edut unohdettu keskittämisinnossa? Voiko luonnossa tapahtuvaa lenkkeilyä parempaa liikuntaa olla? Onko liki kaiken valmistustyön vieminen Kiinaan ollut niin viisasta kuin on annettu ymmärtää? Ollaanko ajateltu, että nykyihminen ei kriisiä kohtaa ainakaan Euroopassa?
Minusta me olemme pitkään olleet hyvinvointiyhteiskunnan kaikkivoipaisuuden kuplassa. Siellä yksilön vastuu on monessa mielessä hämärtynyt. Esimerkiksi monet ovat ulkoistaneet omasta terveydestäänkin huolehtimisen ensin lääkäreille, nykyään yhä enemmän älylaitteille.
Nuoruuteni Laitila oli noin kymmenentuhannen asukkaan kunta ja lääkäreitä oli kaksi. En muista silti, etteikö lääkärille olisi tarvittaessa päässyt.
Joka mökissä hallittiin itsehoito, vaikkei noin hienoa sanaa tunnettukaan. Tiedettiin vain, mikä konsti oli aikaisemmin kyseiseen vaivaan auttanut.
Monet tuolloin oppimani neuvot ovat relevantteja edelleen. Myös se, että tilanteen pahentuessa lähdetään lääkäriin.
Kun mietin omia lääkärissäkäyntejäni, niin turhia on ollut työvuosina paljon. Koronakriisi on tuonut minusta järjen: jos sinulla on oireita, jää kotiin.
Tämmöinen ei ollut aikaisemmin mahdollista. Piti saada todistus eli oli vääntäydyttävä vastaanotolle, vaikka hyvin tiesi, että tauti paranisi lääkärittäkin.
1980-luvulla oli vielä vakiokäytäntö, että lääkäri määräsi kahden päivän sairasloman lisäksi antibioottikuurin. Niitä on tullut syötyä lukuisia – turhaan.
Luonto on antanut meille hienon koneiston selviytymiseen: puolustuskyvyn. Sitä pitää itse varjella, ei vaurioittaa.
Varjelu ei tarkoita ihmeellisiä vippaskonsteja, joita tuutin täydeltä yritetään myydä, vaan yksinkertaisesti elämänpöydän neljää jalkaa: perusruokaa, fyysistä ja henkistä toimeliaisuutta sekä lepoa. Ja luontoon kannattaa tutustua ja sitä kunnioittaa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.