Olin viime kesänä kielikursseilla Paigntonissa, Englannin Lounais-Devonissa sijaitsevassa pikkukaupungissa. Vapaa-aikoina pääsin tutustumaan Devonin ja Cornwallin kauniisiin maisemiin sekä muun muassa kirjailija Agatha Christien kesäkotiin Greenwayhin. Sinne matkattiin Paigntonin höyryjuna-asemalta Hercule Poirotin hengessä.
Koska mieheni on Agatha Christie-fani ajattelin, että hänenkin olisi hienoa päästä käymään noissa maisemissa ja niinpä tämän vuoden kesälomamatkamme piti suuntautua Paigntoniin. Lentoliput ja majoitus varattiin ja sitten piti miettiä, missä kissa ja koira voisivat olla matkamme ajan.
Korona muutti suunnitelmat. Vaikka meidän piti matkustaa vasta syyskuussa ja vaikka Englantiin saisi mennä, ei tee mieli lähteä. Tuntuu hullulta edes ajatella, että samaan aikaan kun maailmalla valtava määrä ihmisiä sairastuu ja kuolee tarttuvaan tautiin, me vain reissaisimme muina turisteina.
Tässä ajatuksessa on tietysti myös hurskastelua, sillä onhan maailmalla koko ajan, kaikkina aikoina, ollut liikkeellä erilaisia tauteja ja kaikenkaltaisia katastrofeja ja silti olemme matkailleet vailla huolen häivää. Vasta nyt, kun se mahdollisuus, että myös minä ihan oikeasti voin sairastua, on lähellä, asialla on vaikutusta. Minä ja minun suunnitelmani, aina.
Matkan peruuntuminen ei haittaa eikä juuri harmitakaan. Matkustaminen ei ole minulle kuten ei ehkä useimmille muillekaan ikäluokkani ihmisille mikään pakko. Nuoremmat, ne, jotka pääsivät jo lapsina ulkomaille, ovat kasvaneet siihen ja pitävät vähintään kerran vuodessa ulkomailla käyntiä yhtä luontevana osana elämää kuin jouluaterian syömistä. Minusta matkustaminen on mukavaa, mutta ilmankin voi elää. Maailman saa koska tahansa auki omalle työpöydälle, pääsen mihin ikinä haluan, saan kaikesta lähikuvaa ja videota ja mitä vain, vieläpä melkein ilmaiseksi. Ainoa, mikä jää puuttumaan, on poissaolon tuoma kepeyden ja irrallisuuden tunne ja hetkellinen ymmärrys siitä, että Laitilan Kusni ei ehkä sittenkään ole ainoa paikka, jossa ihmisen on hyvä olla.
Jos minä, jos me, ajattelemme vielä, että korona-aika on poikkeus ja menee ohi, voimme olla väärässä. Eihän meillä ole siitä mitään varmuutta, kukaan ei voi luvata sellaista. Voi olla, etten koskaan enää matkusta minnekään ja että erilaiset rajoitukset ja poikkeustilat toistuvat ja jatkuvat loputtomiin. Ei meillä oikeasti ole mitään muuta kuin toivo siitä, että tämä joskus loppuu.
Pirkko Varjo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.