Pirkko Varjo
18.8.2017 oli perjantai. Päivä alkoi tavallisesti, siihen aikaan kävin aina perjantaisin Turun pääkirjastossa kolmevuotiaan kanssa. Työnsin hänet rattailla Portsasta pitkin Aurajoen rantaa, pysähdyimme matkalla katsomaan rantagallerian ikkunassa olevia kuvia ja kun pääsimme perille, menimme kirjaston lastenosastolle. Valitsimme röykkiön kirjoja ja istuimme lukemaan.
Kotimatka tehtiin usein kauppatorin kautta, niin myös tuona kauniina loppukesän päivänä. Tori, silloin vielä ehjä ja vilkas, oli täynnä kukkia, parhaimmillaan olevia vihanneksia ja marjoja ja viikonloppuun valmistautuvia ihmisiä. Työnsin rattaat torin poikki. Ratikkakioskin kohdalla kolmevuotias nosti kätensä.
– Jäätelö!
Hellyin ostamaan jäätelön enkä vain yhtä, vaan meille molemmille. Kioskin edessä oli muutamia pöytiä ja tuoleja ja pian istuimme pehmikset edessämme ruskeilla muovituoleilla katselemassa torin vilinää. Muutaman metrin päässä oli jehovantodistajien vakiopaikka ja siinä seisoi nytkin kaksi naista. Katsoin heitä ja mietin, oliko jompi kumpi ollut muutama viikko sitten valtakunnansalissa pidetyissä hautajaisissa, joihin osallistuin. Siellä oli kuitenkin paljon ihmisiä enkä voinut muistaa.
Huomasin, että vieressäni olevan tuolin selkämyksellä valui tuore linnunkakka. Otin nenäliinan taskustani ja pyyhin sen pois.
– Mamma, miksi sinä pyyhit?
– Pyyhin jos joku tulee istumaan. Ettei likastu vaatteet.
– Kuka tulee?
– Joku. Joku voi tulla.
Saimme jäätelöt syötyä ja jatkoimme matkaa. Kuljimme pitkin Yliopistonkatua, käännyimme Koulukadulle ja sieltä Mannerheiminpuistoon, jonne jäimme hetkeksi keinumaan.
Sillä välin kauppatorilla muuan nuori mies tuli ratikkakioskille, osti jäätelön ja istui ruskeaan muovituoliin. Hän söi vähän jäätelöään, seurasi vähän aikaa torin elämää, jätti sitten kaiken kesken, säntäsi ylös, otti muutaman askeleen ja ison keittiöveitsen laukustaan ja puukotti toista jehovantodistajanaista kuolettavasti.
Tappajan seuraava uhri oli lastenrattaita työntänyt nainen ja hänen jälkeensä vielä kahdeksan muuta. Sekä murhaaja että poliisi olivat käsittämättömän nopeita, sillä vain muutamaa minuuttia myöhemmin puukottaja pidätettiin. Kaksi ihmistä kuoli ja kahdeksan loukkaantui.
Kun minä ja kolmevuotias pääsimme kotiin, kaikki kanavat olivat jo täynnä uutista ja ihmisten huolta ja tyrmistystä.
Laitoin ruokaa ja mietin, että se olisin voinut olla minä.
Se olisi voinut olla hän.
Se ajatus oli pahin.
Silti mikään ei muuttunut. Nyt tuskin muistaisin, tuskin muistaisimme tai ehkä muistaisimme vasta hetken mietittyämme, sillä niin paljon asioita, hyviä ja pahoja on tapahtunut tuon päivän jälkeen. Juuri mikään ei muuttunut eikä mikään hyvä edistynyt, ei tälläkään kertaa.
Kolmevuotias ja minä kävimme vielä pitkään kirjastossa aina perjantaisin. Pari kertaa valitsin reitin, joka ei vienyt torin poikki, sitten kuljimme taas kuten ennen.
Ratikkakioskilla en kuitenkaan enää suostunut pysähtymään. Ajattelen, että kun kolmevuotias on aikuinen, voin kertoa, miksi.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja