Laitilalaistaustaiset veljekset Risto ja Lauri Kylänpää sekä ystävänsä Mikko Seppänen ovat tunteneet toisensa jo lapsesta saakka ja ovat perhetuttuja.
Elämä on vienyt kaverit eri puolelle Suomea, mutta vanhemmat asuvat edelleen Laitilassa.
Viimeksi kolmikko oli koolla elokuun alkupuolella, kun he ottivat osaa Lapland Wilderness Challenge -vaelluskisaan.
– Olemme kaikki harrastaneet vaellusta ja viettäneet aikaa luonnossa lapsuudestamme saakka, taustoittaa Mikko Seppänen.
Risto ja Lauri ovat tehneet yksin ja yhdessä useita vaelluksia sekä jalan että kanootilla Lappiin.
– Vuosi sitten kesäkuussa teimme ensimmäisen vaelluksemme kolmestaan, reilun viikon mittaisen kanoottivaelluksen Vätsärin erämaahan. Alue ja eritoten sen ainutlaatuisuus tuli tällöin entistäkin tutummaksi meille kaikille.
Lauri ja Mikko ovat kokeilleet muutamia kävelyhaasteita aikaisemmin.
– Viimeksi kaksi vuotta sitten kävelimme Laitilassa 100 kilometriä alle vuorokaudessa.
Miten tuli mieleen osallistua Lapland Wilderness Challengeen?
– Risto kuuli kilpailusta työkaveriltaan noin yhdeksän kuukautta ennen tapahtumaa ja kertoi siitä meille muille. Kilpailuohjelmasta kävi ilmi, että se pidetään Kaldoaivin ja Vätsärin erämaissa ja tämä herätti aika nopeasti kiinnostuksemme. Tiedämme näiden erämaiden olevan osittain lähes tasaisia varvikkoja, toisaalta täynnä erittäin vaikeakulkuisia kivikkoja, lampia, soita ja isoja korkeuseroja magneettihäiriöineen. Kilpailun ja sen sijainnin ainutlaatuisuus maailmankin mittakaavassa sai meidät tekemään osallistumispäätöksen muutamissa viikoissa, Seppänen vastaa.
Rogaining-, suunnistus- tai vaelluskilpailuihin ei kukaan kolmikosta ole useiden vuosien vaelluskokemuksesta huolimatta ennen osallistunut, joten tämä oli kaikille samalla ensimmäinen haaste laatuaan.
– Tällaista kilpailua ei tietääksemme ole järjestetty Suomessa tai maailmalla aiemmin.
Mistä kisassa oli kyse?
– Lapland Wilderness Challenge on vaelluskilpailu, jossa 120 tunnin aikana tulee hakea mahdollisimman monta rastia ennalta annetussa järjestyksessä. Reitti on linnuntietä 400 km ja järjestäjän mukaan lyhin järkevä reitti on 500 km, selittää Seppänen.
– Reitti on suunniteltu niin, että kukaan ei ehdi koko rataa annetussa ajassa. Mittakaavasta antaa kuvaa se, että rastiväli vaihtelee kahden ja 66 kilometrin välillä. Kaikki lihasvoimalla toimivat välineet ovat sallittuja matkantekoon, mutta kaikki itse kantaen maastoon viety pitää tuoda sieltä myös pois maaliin tullessa. Käytännössä kyse on siis kävelykilpailusta, sillä vain muutama joukkue oli varustautunut esimerkiksi ultrakevyellä reppulautalla. Mukana tulee kantaa kaikki mitä 120 tunnin aikana arvelee tarvitsevansa.
Pakollisia varusteita olivat majoite, makuupussi ja makuualusta sekä tulentekovälineet ja valo sekä järjestäjän antama GPS-seurantalaite, jolla joukkueiden etenemistä seurataan. GPS-laitteiden käyttö suunnistukseen oli kuitenkin kielletty.
– Samoin puhelimen käyttö muussa kuin hätätilanteissa oli kielletty. Meillä oli yksi suljettu puhelin mukana sinetöidyssä pussissa. Lähtöpunnituksessa rinkkamme painoivat 12,5 – 12,8 kiloa. Jokainen varuste oli grammalleen punnittu ja tarkasti harkittu etukäteen. Uusia varusteita emme ostaneet nimenomaisesti tätä kilpailua varten. Vaikka kaikki ruokamme olivat kuivattuja, kertyi jokaiselle pelkästään ruuasta yli 5 kiloa, sillä energiankulutus on suurta 15 tunnin kävelypäivien aikana.
Oliko tavoitetta ja pääsittekö siihen?
– Etukäteen asetimme kaksi tavoitetta, olla maalissa paremman puoliskon joukossa sekä pystyä etenemään yli 200 kilometriä. Molemmat tavoitteemme toteutuivat. Viiden minuutin välein paikantuvan GPS-seurannan mukaan kuljettu matka lopussa oli 189,7 km eli yleisesti käytetyllä 1,15 kertoimella kuljettuja todellisia maastokilometrejä kertyi noin 218. GPS päivitti sijainnin viiden minuutin välein, joten se oikoo mitattua ja näytettyä reittiä jonkin verran.
Kilpailun edetessä sijoitus nousi ja kilpailuvietti heräsi.
– Kolmannen päivän alussa asetimme uudeksi tavoitteeksi TOP 10 -sijan, lyhensimme yöunet 3–5 tuntiin ja kävelimme noin 15–16 tunnin päiviä. Loppusijoituksemme oli kymmenes, joten myös matkanvarrella asetettu uusi tavoite toteutui.
Mistä tuli joukkueenne nimi Tarppiboys?
– Se viittaa edellisen yhteisen vaelluksemme viimeisinä päivinä syntyneeseen vitsiin. Ironisesti majoitteemme kilpailussa oli kuitenkin teltta eikä tarppi, Mikko Seppänen paljastaa.
Tarppi on retkeilyyn suunniteltu pressu, josta voi rakentaa suojan.
Mikä kisassa oli parasta, mikä haastavinta?
– Kaikki Lapissa käyneet ymmärtävät, kun tässä kohtaa ensimmäisenä sanotaan huikeat maisemat ja niitä kuljettujen kilometrien matkalla tosiaan riitti. Tietysti iloiseksi tekee myös ennalta asetettujen tavoitteiden täyttyminen sekä se, että pääsimme maaliin ilman loukkaantumisia ja tavoitteiden mukaisesti, vastaa Seppänen.
– Haastavinta tämän kaltaisessa kilpailussa puolestaan meille kaikille kolmelle taisi olla peräkkäisistä pitkistä päivämatkoista kumuloituva jalkojen jomotus ja arkuus. Lepo oli kuitenkin lopulta riittävää ja tasapainossa etenemisen kanssa. Vaikka rakkojakin tuli, ne eivät hidastaneet etenemistä ja ne pystyttiin hoitamaan.
Joko on seuraava koitos mietittynä?
– Asiasta on keskustelu ja uudet haasteet varmasti odottavat jossain kohtaa. Haastavinta tällaiseen kisaan osallistumisessa ei välttämättä ole ainoastaan itse kilpailu, vaan myös ajan löytäminen nousujohteiseen ja tavoitteelliseen harjoitteluun. Lopullinen päätös pitää siis tehdä harkiten.
