Viime keväänä kirjoitin kolumnin, jossa kertasin lasteni tekemisiä käyttämällä heistä nimitystä työkaverit. Nyt syksyn alettua työkaverinani on vain herra Huttunen. Lapset kyllästyivät etäisesti elämää muistuttavaan arkeensa ja lähtivät päiväkotiin ja eskariin.
Talonmies Huttunen on hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä kaveri. Meillä ei ole yhteisiä palavereita eikä hän hakeudu seuraani ruokatunnilla tai kahvitauolla. Tosin on pakko tunnustaa, etten ole itse juurikaan Huttusta parempi työtoveri.
Kertaakaan en ole mennyt kahvikuppini kanssa terassille kyselemään kuulumisia. Olen vain katsonut hänen ahertamistaan kotitoimistoni lämmöstä sateen pieksemien ikkunoiden lävitse. Huomaan hänen vetäytyvän omalle paikalleen tauoillaan, mutta silloinkaan en mene kyselemään onko hänellä jotain huolia tai murheita.
Kerran kun olin lähdössä työkeikalle huomasin Huttusen jääneen jumiin. Yritin tuupata häntä ystävällisesti liikkeelle, mutta uppiniskaisesti hän pysyi paikallaan. Mielessäni läikähti sääli. Nostin uupuneen työkaverin syliini ja kannoin hänet hänen omalle taukopaikalleen.
Soitin miehelleni ja kerroin ylpeänä pelastaneeni talonmiehen pulasta. Mies vastasi Huttusen ehtineen jo lähettää hänelle viestin, että on jumissa. Jaaha, ajattelin. Minulle ei kuitenkaan kelvannut huudella, vaikka olin vain 10 metrin päässä sisällä.
Maahan putoavat lehdet kertovat kausityöhön palkatun Huttusen vuoden viimeisen työpäivän lähestymisestä. Pian koittaa aika, että hän siirtyy odottamaan uutta kasvukautta. Olemme luvanneet hänelle lämpimän talvehtimispaikan, jossa hän saa lomansa viettää.
Aika aikaansa kutakin, ajattelen. Sen jälkeen kotitoimistolle jään vain minä.
Hanna Hyttinen
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien
toimittaja, jonka lapset nimesivät perheen robottiruohonleikkurin Talonmies Huttuseksi.