Arto Kanerva
Sirppujoen alajuoksulla Kalannin Ridanalassa kokeiltiin syksystä 2018 syksyyn 2019 jokeen pääsevien salaojavesien suodattamista. Suodatusmateriaaleina olivat sekä pelkkä puuhake että puuhakkeen ja biohiilen yhdistelmä.
Tarkoituksena oli selvittää, kumpi suodatusmateriaali toimii paremmin ja vähentävätkö ne jokeen pääsevien kiintoaineen, ravinteiden ja raskasmetallien määrää. Kokeilussa olivat mukana Turun ammattikorkeakoulu, ProAgria Länsi-Suomi, Länsi-Suomen maa- ja kotitalousnaiset, T:mi Heikki Mustonen, Sirppujoen järjestely-yhtiö ja Uussaaren tila. Ympäristöministeriö rahoitti kokeilua noin 200 000 eurolla.
Kokeilun aikana osa pellosta tulleista salaojavesistä pumpattiin kahteen suodatuskenttään. Kenttiin menevästä ja niistä tulevasta vedestä otettiin säännöllisesti näytteitä. Kokeilun loppuraportti on valmistunut. Sen perusteella tulokset ovat jääneet melko laihoiksi.
Tulosten yhteenvedossa todetaan, että noin vuoden mittainen kokeilu on liian lyhyt, jotta menetelmän tehokkuutta ja käytettävyyttä voidaan arvioida. Suodatuksen toimivuudesta pitemmällä ajalla ei myöskään voida sanoa mitään, mutta suodatuksen tehon aleneminen jo yhden vuoden aikana oli merkittävä.
Sirppujoen ylä- ja alajuoksulla on omanlaisensa ongelmat. Yläjuoksulla Laitilassa happamilla sulfaattimailla eli alunamailla happamat maakerrokset pääsevät pohjaveden pinnan laskiessa tekemisiin hapen kanssa, jolloin syntyy rikkihappoa ja erilaisia raudan yhdisteitä. Pahimmillaan raudan yhdisteitä voi olla niin paljon, että ruoste tukkii alaojaputkia. Samalla valumavesien mukana pääsee jokeen muitakin metalleja sekä ravinteita.
Joen alajuoksulla on puolestaan ongelmana tulviminen, sillä rantapellot ovat usein aivan joen vedenpinnan tasolla.
– Ilman salaojitusta ja pumppaamoja ei näitä rantapeltoja voitaisi lainkaan viljellä, kertoo Heikki Mustonen, jonka vastuulla suodatuskokeilussa olivat säätösalaojat kaivoineen, pumppaamo ja suodatusalueen vallitus joen tulvimisen estämiseksi.
Näistä Laitilassakin yleisistä happamista maista ei ole haittaa vesistöille, kunhan ne ovat hapettomassa tilassa pohjaveden pinnan alapuolella. Ongelmia syntyy vasta pohjaveden pinnan laskiessa ojituksen tai viimeaikaisten kuivien vuosien seurauksena.
Mustosen mukaan ongelmaan saadaan apua säätösalaojituksella ja säätökastelulla, joiden käyttö on jo melko yleistä.
– Säätösalaojitukseen liittyvät säätökaivot, joilla pellon pohjaveden korkeutta voidaan pitää kuivina kausina korkeammalla ja säätökastelussa vettä pumpataan tavallaan väärään suuntaan, takaisin pellolle pitämään pohjaveden pinta sopivassa korkeudessa. Näiden käyttö on lisääntynyt vuosien kuluessa sitä mukaa, kun esimerkiksi säätökaivot ovat kehittyneet ja ovat paljon toimivampia kuin takavuosina.
Turun ammattikorkeakoulun laatimassa suodatuskokeilun loppuraportissa annetaan myös ohjeita happamien sulfaattimaiden haittojen vähentämiseksi.
Mailla, joissa sulfidikerros on lähellä maanpintaa, voidaan siirtää pitkäaikaiselle nurmelle tai viljellä pienemmän kuivatussyvyyden vaativia kasveja.
Yksi ehdotus on siirtyä kosteikkoviljelyyn, jossa viljelykasveina olisivat esimerkiksi ruokohelpi, järviruoko, osmankäämi, kihokki, mesiangervo, suopursu ja suomarjat. Kaikille näille ei vielä ole Suomessa markkinoita, mutta asiaa tutkitaan Luonnonvarakeskuksessa.
