Kaksi nuorta ihmistä tapaa toisensa, rakastuu, aloittaa seurustelun. Toiselle se ei kuitenkaan pitemmän päälle riitä, ja niinpä hän jakaa rakkauttaan vähän sinne ja tänne. Pariskunnan välillä säilyy kuitenkin jonkinlainen ystävyys kuolemaan asti.
Ei tuossa ole mitään erikoista, ja silti siitä saatiin liikuttava dokumentti aikaan. Lieventävä asianhaara on tietenkin se, että päähenkilö oli Cohen, tuo ihana, synkkä hahmo, joka lauloi kauniita lauluja, kaatoi naisia ja “kiskoi happoa” kuten huumeiden käyttämistä dokumentissa kuvattiin.
Mietin jo dokumenttia katsoessani, että tämä on yhdenlaista huijausta. Sitä, mikä saa katsojat ajattelemaan, että onpa ihanaa ja koskettavaa ja miksi minun elämäni ei voisi olla tuollaista vaan aina vaan tätä samaa shittiä. Meidän reinosta tai ainosta ei saisi ikinä tuommoista ohjelmaa aikaiseksi, vaikka sekin on synkkä ja kiskoo, tosin ei happoa vaan kukkoa.
Omaa elämäänsä ei kuitenkaan kannata aliarvioida. Esimerkiksi Laitilassa on parhaillaan menossa noin 8000 elämää, joista jokaisesta, ihan jokaisesta, voisi tehdä koskettavan dokumentin. Ei tarvita muuta kuin vähän rakkautta ja surua, toiveita jotka raukesivat, kohtaamisia ja eroja, hyvät kuvakulmat sekä kaunista musiikkia niin johan alkaa liikuttaa.
Suurimmasta osasta elämiä ei kuitenkaan jää juuri mitään dokumentteja. On kuolinpesiä, joista ei löydy ainuttakaan vainajan eläessään kirjoittamaa lappusta, ei mitään, mikä kertoisi, mitä hän koki, ajatteli ja tunsi, millainen ihminen hän oli.
Minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä ihmiset yleensä ajattelevat tästä asiasta. Onko sillä edes väliä, jääkö meistä jotain muistoja vai ei? Itse ajattelen, että se on tärkeää ja haluan myös valita sen tyylilajin, jolla elämäntarinani kerrotaan, samasta aiheesta kun voi kirjoittaa sekä komedian että tragedian ja paljon muuta.
Mitä sinä ajattelet: onko ihan samantekevää, unohdetaanko sinut saman tien kun arkun kansi on suljettu? Vai olisiko omaisista kuitenkin lohdullista, että jättäisit jotain itsestäsi, muutaman hyvän jutun tai huolella ajatellun ajatuksen jälkeesi, olisit sillä tavalla vielä vähän aikaa olemassa heille?
Kirjoitettu elämäkerta tai historiikki on hyvä tapa tallettaa tarinoita. Dokumenttielokuva on vähintään yhtä hyvä. Nykypäivän välineillä kotitarpeiksi tehty elokuva tuskin edes maksaa kovin paljon. Merkkipäivälahjana se olisi napakymppi sille, jolla on jo kaikkea.
Pirkko Varjo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.