Aleksi Mäkelä
Synkkenevän syksyn aikana olen palauttanut tapoihini jälleen vapaa-ajan lukemisen hakemisen kirjastosta. Olin ennen ostanut kauan kirjani antikvariaateista omakseni. Kirjastosta on kätevä saada ilmaiseksi teokset, joiden lukeminen on ollut kauan tehtävälistalla, mutta joiden pitämisestä ei ole täysin varma.
Käydessäni viimeksi kirjastossa, mieleeni tuli yllättäen synkkä ajatus: onko kirjastoja enää olemassa vuonna 2050? Ainakaan siinä määrin kuin nykyään. Voiko kirjastojen kohtalona olla tuolloin kadonneita tai harvinaisia reliikkejä menneestä maailmasta, kuten Esson huoltoasemat tai videovuokraamot ovat nykyään.
Ihmiset kuluttavat yhä sisältöjä, mutta entistä enemmän äänikirjojen tai podcastien muodossa, joita voi kuluttaa älypuhelimesta liikkeellä ollessakin. Suomen Kirjailijaliitto ilmaisi syyskuussa huolensa siitä, että kirjailijat saavat myydystä äänikirjasta vain viidesosan siitä summasta, joka hänelle tilitettäisiin perinteisestä, painetusta kirjasta. Sain mieleeni myös muita epäsuotuisia seikkoja äänikirjojen kasvaneesta kysynnästä.
Uskon, että vaikka äänikirjaa kuuntelisi häiriöttömässä tilassa, siitä ei jää mieleen yhtä paljon kuin rivien läpikäymisen sivuilta silmäillen. Kyseessä lienee samankaltainen ilmiö kuin se, että asiasisältö painuu mieleen tehokkaammin, kun sen kirjoittaa kynällä paperille, eikä tietokoneen kirjoitusohjelmalla.
Kun ostaa perinteisen painetun kirjan, saa kyseisen sisällön ja teoksen fyysisenä esineenä itselleen loppuelämäkseen. Äänikirjan kohdalla saa taas… virtuaalitiedoston, joka on olemassa älylaitteen mikropiireissä. Keittiön sanotaan olevan kodin sydän, mutta ravitsemusta mielelle tarjoaa kirjahylly. Sen voi tuoda kodin vaikuttavimmaksi kiintopisteeksi myös kerrostaloasuntoon, jossa ei voi olla takkahuonetta.
Myönnän äänikirjojen kulutusmääräni jääneen tähän asti vain kokeilun tasolle, mutta podcasteja olen kuunnellut melko runsaasti. Niiden perusteella nostan äänikirjojen ongelmatiikkaan vielä sen, että ainakin itse takerrun podcasteissa usein keskittymään enemmän puhujan persoonaan kuin hänen kertomaansa sisältöön. Haluan ikään kuin tarkkailla kirjan tapahtumia niiden ytimessä lukijana sen sijaan, että joku kertoo ne minulle.
Kolumnin alkuun liittyen uskon, että kirjastoja on vielä 30 vuoden kuluttua. Tosin ne saattavat olla silloin nykyistä enemmän kulttuurikeskuksia, joista voi lainata myös kirjoja. 2050-luvulla näemme absoluuttisen totuuden, mutta siihen on vielä lukemattomia päiviä.
Kirjoittaja on turkulainen toimittaja.