Käytiin keväällä koronaeristysaikana Laitilassa. Kauppareissulla ukko huomasi tarjolle asetetun kirja Katse Laitilaan . Kysyi, kiinnostaako. Jo toki ja varsinkin, kun ajankulua oli muuten niukasti tarjolla.
Kirjoittaja Raimo Siltanen käsittelee laajasti lapsuus- ja nuoruusmuistojaan. Vaikka hän on itseäni hieman nuorempi, kokemuksissa on monta yhtymäkohtaa omiini.
Yksi sellainen on vasenkätisten osalle tullut kohtelu alakoulussa. Kirjan kirjoittaja kuvailee sitä kaverinsa Kalevi Kyläheikon vasenkätisyyden kautta. Itse kävin läpi oikeakätiseksi muuttamisprosessin.
Kalevi Kyläheikolla valistunut äiti puuttui asiaan. Ihmettelin, kun luokkakaverini Kalevi Livola sai kirjoittaa vasemmalla kädellä. Ehkä kotiväki oli puuttunut asiaan hänenkin kohdallaan.
Minulla ei tämmöistä taustatukea ollut. Niinpä vaivoin opin kirjoittamaan oikealla kädellä. Neulaa ei sen sijaan huomattu siirtää pois vasemmasta kädestä. Sillä olen ommellut koko elämäni.
Kasveja hoitaessani olen joskus istuttanut kasvin “väärään” paikkaan esimerkiksi kosteutta vaativan liian kuivaan. Yritykset korjata tilannetta kastelemalla ovat toivottomia.
Luontoa vastaan ei kannata taistella. Onneksi perimän vaikutuksista tiedetään nykyään paljon enemmän kuin lapsuudessani. Oma jälkikasvunikin on saanut olla vasenkätisiä ihan rauhassa.
Osa Siltasen kirjan jutuista täydentää hauskasti omia muistojani, ihan kuin irrallinen palapelin osa loksahtaisi paikkaansa ahaa-oivalluksen kera. Moni kirjassa esitellyn isä, äiti tai sisarukset ovat omissa muistoissani eläviä, esimerkiksi Nivamäen perhe lapsuuteni leikkipaikkojen tuntumassa.
Nivamäen perheen vanhemmat olivat töissä osuuskaupassa. Terävimmin muistikuvistani kuitenkin nousee esiin mummu, Nivamäen ” Lyyri ” pienikokoisena, siistinä ihmisenä.
Kuva osuuskaupan autokalustosta toi mieleeni hyvin elävän muiston. Autot seisoivat kuvassa osuuskaupan varaston edessä.
Sinne minut lähetettiin monesti lapsena viemään puutarhamarjoja tai omenoita. Aina ei taidettu lasta ottaa vakavasti.
Kerrankin tarjosin varastolla koreja punnittavaksi ensimmäiselle kohtaamalleni ihmiselle. Hän totesi olevansa ruokatunnilla.
Seuraava istuskeli lastauslaiturilla heiluttelemassa jalkojaan. En saanut punnitsijaa hänestäkään. Oli kuulemma kesälomalla.
Mielessäni kihisi, että mene sitten viettämään sitä jonnekin muualle kuin työpaikalle, mutta hiljaa olin. Kotikasvatus piti vielä silloin.
Omissa lapsuudenmuistoissani työnteko on ihan eri tavalla läsnä kuin kirjan kirjoittajalla. Minut lähetettiin joka päivä Rauman torille “työläisautossa”.
Viljasen Matin äitikin kävi siellä myymässä silloin tällöin. Torin keskellä oli jäätelökioskin vieressä valaisintolppa.
Saimme kerran siitä paikat vierekkäin. Yht’äkkiä hänen violetin hattunsa päälle ilmestyi valkoinen koriste. Lokki lähetti sen tolpan päältä.
Voi miten ehtymätön on muistojen kaivo!
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.