Kodiksamia-kirjallisuuspalkinto viettää juhlavuottaan. Palkinto jaetaan nyt kymmenennen kerran. Kodiksamia myönnetään vuosittain merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, upouudelle tai klassikolle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.
Itsenäisyyspäivänä julkistettavalle voittajalle luovutetaan henkilökohtaisesti Kodiksamia-palkinto, 30 000 ohraryyniä. Juhlavuoden kunniaksi julistetaan perustetuksi myös Kodiksamia Junior, jonka voi saada 6–12-vuotias superlukija, nuori innokas kirjallisuuden harrastaja. ehdokkaat etsitään Satakunnan alueelta yhteistyössä Väinö Riikkilä -kirjallisuusseuran kanssa.
Raadin ainoa jäsen ja palkinnon perustaja on sanamaija Heli Laaksonen.
– Pandemiavuonna 2020 kirjat ovat olleet ihmiskunnalle lämpimänä sylinä ja läheisenä pakopaikkana. Maailmantilanne sai Kodiksamia-raadin valitsemaan erityisen paljon luontoa, lohtua ja levollista viisautta sisältäviä teoksia, Laaksonen kertoo.
Mukana on kaksi tietokirjaa, kolme romaania ja yksi määritelmiä pakeneva runollinen taidekirja. Suomalaisten teosten lisäksi listalla on islantilainen ja englantilainen alkuteos.
Vuoden 2020 Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaat:
Meiju Niskala: Kun syvään hengittäminen ei riitä (WSOY 2020), Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja. Suom. Tapio Koivukari (Aviador 2019), Sami Karjalainen: Suomen leppäkertut (Docendo 2020), Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020), James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni. Suom. Heidi Järvenpää. (Otava 1974), Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista. (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019).
Vuoden 2020 Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden esittelyt ja perustelut:
* Meiju Niskala: Kun syvään hengittäminen ei riitä (WSOY 2020)
Ainutkertainen, runollinen, ilmaisuvoimainen, värikäs, haikea ja koskettava on monitaiteilija Meiju Niskalan teos, jota ei ole helppo kuvailla sanallisesti – se tulisi itse kokea. Jokainen Kun syvään hengittäminen ei riitä -kirjan sivu on myös pieni juliste, jonka voi irrottaa ja kiinnittää seinälle muistuttamaan, ettei ihmisenä oleminen niin helppoa ole, mutta siitä selviää. ”Kasvan sinne, missä on tilaa.” Rohkeat, abstraktit maalaukset ja virkkeet lohduttavat, ymmärtävät ja paijaavat. ”Putoamista saa pelätä.” Teoksen syntyhistoria on mielenkiintoinen, mutta sitä ei tarvitse tietää, voi vain iloita, että on tällaisia kirjoja ja kirjailijoita. ”Tämä ei ole hätätila”.
* Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja. Suom. Tapio Koivukari (Aviador 2019)
Islantilainen Jón Kalman Stefánsson on kirjoittanut eriskummallisen, omintakeisen, proosarunomaisen romaanin, jossa on toki juoni takaumineen ja ihmissuhdedraamoineen ja kiinnostavia ajan- ja paikankuvauksia 1980-luvun kolkosta Keflavíkista, mutta eniten siinä kiehtoo ihmisviisaus, aforismeiksi tämän tästä taipuva ajattelu. Vanhenemisen traagisuutta, hairahduksien sateenkaaren värejä, kuoleman vääjäämätöntä kulkua. Tapio Koivukarin suomennos on niin oiva, ettei tajua käännöskirjaa lukevansakaan. Hän olikin Agricola-palkintoehdokkaana käännöksestään. ”Kenties kuolema syntyi, kun Jumala epätoivoissaan valoi yhteen julmuuden ja kaipauksen, koska luomisen pasianssi ei tuntunut menevän läpi. Mutta jokaisessa kuolemassa asuu silti uusi elämä – ”
* Sami Karjalainen: Suomen leppäkertut (Docendo 2020)
Vaikkei aikoisikaan liittyä Suomen Hyönteistieteelliseen Seuraan, Sami Karjalaisen andywarholmaiset valokuvasarjat pirkkojen ja kerttujen kauneudesta suorastaan pyörryttävät. Leppäkerttuheimon 6000 jäsenestä asuu Suomessa runsaat kuusikymmentä – ja niistä jokainen löytyy tästä tietokirjasta. Seitsenpistepirkko, Suomen kansallishyönteinen, on varmasti ylpeä teoksesta. Kirja kuhisee värimuotoja, hauskoja kysymyksiä ja vastauksia, kulttuurihistoriaa, biologiaa, estetiikkaa ja suomenkielisen nimistön ilotulitusta. Olitko ennen kuullut jarrupirkosta, meripirkosta tai viuhkopikkupirkosta? Suomen sudenkorennot, heinäsirkat ja hepokatit Karjalainen on kuvannut jo aikaisemmin – Suomen leppäkertut on loistava jatko niille.
* Anni Kytömäki: Margarita (Gummerus 2020)
Anni Kytömäki on saanut lukijansa rakastamaan luontoa ja historiaa romaaneillaan Kultarinta, Kivitasku – ja nyt jokihelmisimpukkaan viittaavalla Margaritalla. Kytömäki on luonnon kuvaajien parhaimmistoa, ihmisen vaivojen, ilojen, raskaiden vastuiden ja vapauden tulkki. Kaikki tekemiset, jopa hierojan sormityöskentely kuvataan niin kouriintuntuvasti, että kirjan luettuaan tuntee nousevansa hierontapritsiltä, hellänä, painavana ja lämpimänä. Kytömäki elää kuin opettaa: Margaritan paperina on käytetty mahdollisimman ympäristöystävällistä kuitua. Margarita on Kodiksamian kymmenvuotisen historian toinen teos, joka on nimetty myös Finlandia-ehdokkaaksi. ”Suolammen kohdalla kuuset väistävät matalia rämemäntyjä, ja valo siroaa pilviseltä taivaalta maahan asti. Tupasvillan valkeat höydyt piirtyvät näkyviin kuin pienet lamput. Niiden turvin poikkean kärrytieltä ja rohistelen pursujen keskellä lammen rantaan, jota reunustaa kapoinen ura, isän oikopolku.”
* James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni. Suom. Heidi Järvenpää. (Otava 1974)
Kodiksamian voi voittaa myös vuosia vanha teos – hyvät kirjathan eivät happane. James Herriotin esikoisteos Kaikenkarvaiset ystäväni tuli paremmin tunnetuksi maalaiseläinlääkärin vaiherikkaasta työstä kertovana tv-sarjana kolmisenkymmentä vuotta sitten – mutta oli ja on myös kirjana erinomaisen vauhdikas ja viihdyttävä. Hyväsydäminen, pitkämielinen nuori eläinlääkäri tulee tuntemaan Skotlannin viimaisten nummien kaikki vaivat ja kylän jokaisen konin ja koiraparan. Humoristisesti ja puistattavan tarkkaan Herriot kuvaa pötsiään potevan lehmän hoivaamista ja onnistuu yhdistämään romaaniinsa myös romantiikkaa. Teos on silmiä avaava eläinlääkäriopinnoista haaveileville ja heidän lähipiirilleen – sekä kaikille meille.
* Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista. (Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019)
”Että säästäisimme luontoa kaikkialla koko ajan, aina kun sitä ei ole pakko hävittää ja vähän muulloinkin.” Juha Kauppisen esseemäistä fundeerausta lukee ilokseen, vaikka se on väkevän asiapitoinen tietokirja. Sen sivuilla voi kulkea joutomailla ja korpisoilla, tehdä Kauppisen mukana havaintoja, kauhistua ja kiinnostua vuorotellen. Teos osaa perustella, miten ainutlaatuisia ovat peltosirkut, kampelat, isonuijasammalet ja Viiankiaavat, miten mahdotonta niitä on saada takaisin, vaikka miten ennallistettaisiin, jos ne päästetään kerran katoamaan. Teos ei raivoa, se suree, se puolustaa, se uskoo ja ihanasti toivoo. ”Kaikkia lajeja ei varmasti pystytä pelastamaan, vaikka toimittaisiin heti. Mutta alkamalla toimia uudella tavalla, luontoa säästäen, luonnonvaroja säästäen, pitäen luontoa tärkeämpänä kuin tähän asti, olisi vielä mahdollista kääntää kertomuksen suuntaa.”