Häivähdys valoa, jonka näkymätön imuri hotkaisee sisuksiinsa.
Marraskuu.
Taivaasta putoaa päähän iso musta huppu, jonka alta en näe hymyileviä kasvoja enkä kuule iloista naurua. Nukuttaa, mutta alitajunnasta törähtävät ajatukset herättävät keskellä yötä kuin rahtilaivan sumutorvi myrskyävällä merellä.
Aamu alkaa huokauksella ja haukotuksella.
Lehdettömien puiden graafisuus saa ohikiitäväksi hetkeksi silmät avautumaan marraskuun kauneudelle, sillä sitäkin tässä kuukaudessa on.
Ilonpilkahdukset on noukittava pienistä asioista, syvänvihreästä sammaleesta, vaaleanpunaisesta aamuruskosta ja pilven takaa välähtävästä Pohjantähdestä. Sateesta, jonka jälkeen lenkillä on helppo hengittää.
Eikö tähän loppuvuoden pysähtyneeseen välitilaan osaa koskaan sopeutua, vaikka olisi kuinka paljon marraskuita takana?
Kaamos kuiskuttaa korvaan lohtusanoja: Älä välitä, napostele pala – tai saman tien koko levy – suklaata ja uppoudu kirjaan. Viikon suurin ilonaihe on Netflixissä alkava brittisarja Crownin uusi tuotantokausi, ja sekin tuli jo katsottua.
Sisäinen personal traineri räksyttää: jaksaa, jaksaa! Silti väsyttää ja sukat ovat kengissä eri paria. Kukaan ei onneksi näe sitä tässä ikuisessa hämäryydessä ja sitä paitsi muillakin on sama nuupahtanut vire olemuksessa.
Ajattelen joulua. Se tulee, sitä ei ole peruttu, kuten niin moni asia tänä vuonna.
Koti on runsaan kotoilun jäljiltä nuhjuinen. Onko sillä väliä?
Laitan tähden keittiön ikkunalle ja kiedon pihatuijan ympärille koristevalot. Ne näkyvät sisälle ja ulos ja valaisevat marraskuun murjomaa mieltä. Tuntuu kuin huppu olisi vedetty pois silmiltä, vihdoinkin.
Kiitän lenkillä itsekseni ihmisiä siitä, että he ovat ripustelleet jouluvaloja ohikulkijoiden iloksi. Ihan sama millaisia, saa olla poroja ja pukkeja, kirkkaita ja värillisiä, jopa vilkkuviakin.
Katselen puhelimesta kesällä otettuja kuvia. Siis ihanko oikeasti tuskailin sitä, että kotipihalla pensaat rehottivat? Nyt marraskuussa kuvat ovat kuin vehreästä ja kukkivasta paratiisista.
Matkalla töihin hoilotan täysillä radiossa laulavan Taiskan kanssa Mombasa a. Sen jälkeen tuleva Merisää ei ennusta aurinkoa eikä varsinkaan kuumaa ja kosteaa, vaan pohjoisesta puhaltavaa kovaa tuulta.
Illalla lataan Yle Areenan Suomalaisia äänimaisemia –sarjasta Kesän ääniä . Kuuntelen kimalaisten pörinää maitohorsmalla. Mietin, että marraskuisen mielentilan voi ajatella osaksi luonnon monimuotoisuutta.
Kaamos kuuluu Suomen vuodenkiertoon kuten pörriäiset kesään. Vaikea sitä on sisäistää, mutta ne molemmat pitävät yllä elämää.
Ilman marraskuuta en osaisi iloita luonnonvalosta, vaan pitäisin sitä itsestään selvänä.
Enää runsaat kolme viikkoa talvipäivän seisaukseen. Sen jälkeen päivät alkavat hitaasti, mutta varmasti pidentyä.
Kirjoittaja on
Laitilan Sanomien päätoimittaja.