Täst kulmast: Ennen ei ollut paremmin

0

Ossi Nyström

Onnen vakioisuus on periaate, joka vallitsi aikoinaan suomalaisissa agraariyhteisöissä. Kyse oli siitä, että maailmassa uskottiin olevan tietty vakiomäärä materiaalista hyvinvointia, jonka jakautuminen vaihteli, mutta määrä ei milloinkaan muuttunut.

Jos naapurin pellot tuottivat hyvin satoa, oli se väistämättä pois omasta pelto-onnesta. Tällöin oli johdonmukaista käydä turmelemassa naapurin viljelmät, sillä tämän ”huono onni” vapautti hyvää onnea tihutyöntekijälle itselleen.

Kyse ei ollut taikauskoisten horinoista, vaan vakaasta kaikkien jakamasta maailmankuvasta. Se väistyi vasta, kun maamme muuttui moderniksi teolliseksi yhteiskunnaksi, jossa materiaalista hyvää voitiin ainakin periaatteessa tuottaa jatkuvasti lisää.

Onnen vakioisuuden periaate tykyttää yhä takaraivojemme syvyyksissä. Toisten ihmisten menestys, ja varsinkin sillä pröystäily, herättää monissa meistä kiukun tunteita, joita on hankala perustella rationaalisesti.

Minua ei haittaa, että pröystäilyä pidetään yhä mauttomana. On mukavaa seurata, kun kuninkaat kaatuvat ja kroisokset menettävät kultansa. Olen kuitenkin iloinen siitä, että elän nykyajassa, enkä halua takaisin yhtäkään menneisyyden versiota Suomesta.

Menneisyydessä oli pielessä moni muukin asia kuin onnen vakioisuuden periaate, joka sai ihanissa maalaisidylleissä ikuista lapsuuden kesäänsä viettäneet ihmiset vihaamaan ja pelkäämään kaikkia naapureitaan kuin paiseruttoa. Periaate omalta osaltaan johti siihen, että ne joilla onni oli, mutta eivät sitä ymmärtäneet kätkeä, grillattiin aamunkoitteessa noitina.

Ihmissuhteet olivat sitä, että kuusitoistahenkinen perhe näki yhdessä nälkää pimeässä hirsimajassa. Jos majassa olisi ollut ikkuna, siitä olisi avautunut näkymä pellolle, jossa naapurin munapää suorittaa parhaillaan jotain rituaalia nauriiden kasvun tyrehdyttämiseksi.

Luontosuhde oli sitä, että uhkaava ja hallitsematon erämaa petoineen, käkkiäisineen, näkkeineen ja sadistisine haltijoineen herätti ihmisissä perinpohjaista kauhua. Kuoleman kanssa ei oltu sinuja, vaan ennemminkin siitä ei osattu päästää irti. Asuintalotkin piti rakentaa vaarivainaan röykkiöhaudan kylkeen kiinni.

Meidän ei tarvitse kurkistaa montaakaan vuosikymmentä taaksepäin nähdäksemme maailman, joka oli yhä monin tavoin ankarampi kuin tämä nykyinen.

Kaupassa oli vain sileää tai poimullista sipsilaatua. Kaljaa oli kolmea eri merkkiä, jotka maistuivat kaikki samalta. Siitä huolimatta känniset perheenisät kierivät alas talojen katoilta kuin männynkävyt, kun he yrittivät säätää antennia niin, että kolmaskin kanava näkyisi.

Onnen vakioisuuden periaatteen häviäminen ei tehnyt maailmasta valmista. Kateus, katkeruus, häpeä, sotatraumat, sokeritauti, alkoholismi ja erilaisuuden pelko siirtyvät yhä sukupolvelta toiselle kuin jonkinlainen viestikapula suoraan pimeydestä.

Menneisyys on painolasti, jota me kannamme aina mukanamme. Tämä päivä tulee vastaavasti olemaan tulevaisuudessa jonkun meille tuntemattoman ihmisen taakka. Tuo taakka kasvaa sitä raskaammaksi, mitä enemmän me yritämme kääntää kelloja taaksepäin.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.

ossi.nystrom1@gmail.com