Inga Nuojua
Lapsuuteni ja nuoruuteni maailmassa tottelevaisuus oli kiistaton hyve. Siihen yritettiin kasvattaa, vaikka luontaiset edellytykset olisivat olleet huonotkin, kuten omalla kohdallani otaksun olleen.
Kasvattaja oli tyytyväinen, kun pääsi ulkoisesti tyydyttävään tulokseen. Pään sisällä kytevä vastarinta jäi havaitsematta.
Se vaati otolliset olosuhteet puhjetakseen. Sellaiset osuivat omalle kohdalleni paljon myöhemmin ja pikkuhiljaa.
Jos ihminen on kykenemätön sanomaan ei, löytyy ympäriltä aina ihmisiä, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin – jopa teettävät omia töitään hänellä. Useimmilla kuitenkin malja täyttyy vähitellen.
Olen tavannut elämäni varrella monia tällaisia räjähtämispisteessä olevia ihmisiä, joilta puuttuu enää se kuuluisa viimeinen tippa, joka saa maljan tyhjenemään. Usein he ovat olleet niitä, joita kaikki ovat tottuneet pitämään täydellisen mukavina ihmisinä. Pari räjähdystä muistan omalta kohdaltanikin – myös sen totaalisen ällistyksen, minkä räjähdys ympärillä olevissa sai aikaan.
Onko sokea totteleminen sitten hyve. Ainakin se tekee elämän helpoksi. Silloin on ulkoistanut ajattelemisen ja vapauttanut itsensä vastuusta, mutta samalla on siirtänyt itsensä passiiviseksi sivustakatsojaksi.
Monissa työtehtävissä suora käskyttäminen on itsestäänselvyys. Se on jopa välttämättömyys.
Niissäkään ei pitäisi kuitenkaan korvia sulkea keskustelulta. Työntekijälläkin voi olla hyviä näkemyksiä ja usein juuri hänellä, ainakin omaan työhön liittyvissä asioissa.
Ihmiselle riittää, että häntä aidosti kuunnellaan ja hänelle perustellaan, miksi toimitaan niin kuin toimitaan. Jos ei tule kuulluksi, jää mielen syövereihin negatiivinen muistijälki, josta voi kummuta yllättäviä jälkiseuraamuksia.
Maailma on valtavasti muuttunut omana elinaikanani. Asemaan perustuva valta ei ole enää monilla aloilla sellainen kuin puoli vuosisataa sitten. Tämän ovat saaneet tuta niin opettajat, papit kuin lääkäritkin.
Samaan aikaan naiset, nuoret ja vähemmistöt ovat aktivoituneet toimijoina. Uskon sen tekevän hyvää tulevaisuuden kannalta.
Luin äskettäin Stefano Mancuson kirjan Kasvien vallankumous. Kirja pystyi siirtämään näkökulmaa pois tavanomaisesta ajattelusta. Se jopa kyseenalaisti keskusjohtoisuuden varsinkin muuntumista vaativissa tilanteissa, joissa luutuneet rakenteet ovat kehityksen este.
Historia tarjoaa mielenkiintoisia esimerkkejä sokeasta tottelevaisuudesta tai ainakin sen vaatimisesta. Eikö sillä tiellä ole päädytty kerta toisensa jälkeen tuhoon? Eikö ainoa todellisiin muutoksiin johtanut tie ole vaatinut tottelemattomuutta?
Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt biologi, joka on kotoisin Laitilasta.