Tämä aika on monin tavoin merkillistä kuten esimerkiksi siinä, ettei saa olla mitään mieltä mistään eikä edustaa mitään ryhmää. Mielipiteillä voi aina loukata jotakuta ja se, että uskoo olevansa vaikka nainen, on vain osoitus näköalattomuudesta ja viittaa vahvasti suvaitsemattomuuteen.
Otetaan esimerkiksi vaikka vanhuus. Elän nyt sitä osaa elämästäni, johon hyvin vahvasti liittyy vanhuus, eikä millään ”yleisellä tasolla” vaan aidolla perstuntumalla. Vanhuus on päivä päivältä lähempänä ellei jo peräti täällä.
Ennen, silloin vanhoina aikoina jolloin kaikki ei ollut paremmin vaikka jotkut asiat olivat, tässä ei ollut mitään ongelmaa. Muistelen isoäitiäni, jonka luona kävin harvoin ja joka ei koskaan tullut meille kotiin lastenhoitoavuksi eikä ikinä vienyt minua minnekään mutta joka silti on lämpimänä muistona olemassa. Se, ettei häneltä voinut odottaa oikein mitään – se ei varmaan tullut kenellekään edes mieleen – johtui siitä, että hän oli vanha.
Pääsin sentään lapsena isoäitini luokse yökylään kaksi kertaa, jopa viikoksi kerrallaan. Mukaan annettiin ruokarahat ja pitkä lista erilaisia varoituksia siitä, mitä ei saanut tehdä jotta en häiritsisi isoäitiä. Varsinkaan en saanut häiritä isoäitiä tiistaina, sillä silloin oli hänen harrastuspäivänsä.
Isoäidillä oli siis harrastus: hän kävi seurakunnan vanhustenkerhossa.
Seurasin lapsen vilpittömyydellä, miten isoäiti valmistautui kerhopäivään. Harmaa crimplene-leninki. Saumalliset tukisukat. Hiusverkko. Vastaharjatut tekohampaat.
Isoäiti oli silloin yhtä vanha kuin minä nyt, 62-vuotias.
Kerhon nimi oli oikeasti vanhustenkerho. Tätä on vaikea uskoa nykyään, kun harmaat pantterit ja ikinuoret ja kultaisen iän tiesmitkä jylläävät, mutta tämmöistä ennen vanhaan oli.
Ei tullut kuuloonkaan, että isoäiti olisi jättänyt vanhustenkerhon väliin sen takia, että minä olin kylässä. Sain odottaa monta tuntia yksinäni ja lukea vanhoja Seuroja ja Apuja mikä olikin tosi hauskaa ja sitten, kun isoäiti tuli takaisin, kuulustella, mitä kerhossa oli tapahtunut.
Siellä juotiin kahvia ja syötiin pullaa. Veisattiin virsiä ja rukoiltiin. Luotiin hienotunteinen silmäys pikapuoliin edessä olevaan iäisyyselämään. Kerhopäivän kliimaksi – vaikka en tietenkään silloin tuntenut koko sanaa mutta se se oli – oli Arvonta. Kerhossa myytiin arpoja, joita sai ostaa niin monta kuin halusi.
– Mutta jos voittaa enemmän kuin kerran, niin se toinen voitto pitää antaa pois.
Se kuulosti ihmeelliseltä eikä käynyt ollenkaan järkeeni. Mutta silti; Arvonnassa saattoi voittaa
huisin hauskoja juttuja kuten vaikka taskukamman tai leikkelehaarukan.
Isoäiti vaikutti aina hyvin tyytyväiseltä elämäänsä. Hän ei koskaan kiistänyt olevansa vanhus, vanhuksena oleminen sopi hänelle oikein hyvin. Koska hän oli vanhus minun muistoni mukaan aina, vanhuuden on täytynyt alkaa joskus viisikymppisenä.
Menepä nyt nimittämään itseäsi vanhukseksi. Tai naiseksi tai lihansyöjäksi tai miksi tahansa niin ei muuta kuin saunan taakse tai terapiaan. Tämä aika on merkillistä ja jos ennen kaikki ei ollut paremmin, niin eipä totisesti ole nytkään.
Pirkko Varjo
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.