Ossi Nyström
Silon kylässä, Rauman, Euran ja Laitilan rajan kohdalla on valtava siirtolohkare, jota kutsutaan Uuhenvahankiveksi. Tällä rajakivellä on ollut monenlaisia merkityksiä menneiden aikojen ihmisille. Näiden merkitysten jäljille on mahdollista päästä, vaikka varsinaista kirjallista – tai suullista perimätietoa niistä ei ole enää olemassa.
– Uuhihan tietysti viittaa lampaisiin, Silossa asuva uskontoantropologi Hannu Kilpeläinen kertoo.
Vaha taas viittaa rajakohtaan, jossa kotipiiri loppuu ja luonto alkaa.
– Esimerkiksi Raumalla on kaksi tai kolme vahe -nimistä tietä, ja se tarkoittaa, että tie loppuu, eikä johda mihinkään. Vanhassa Suomessa sitä käytettiin myös umpikujan merkityksessä, että tästä eteenpäin vain omalla vastuulla.
Kiven ”tällä puolella” ollutta kotipiiriä kutsuttiin hiideksi, ja toisella puolella olevaa erämaata pyhäksi. Pyhän erämaan vastakkaisella puolella oli toinen hiisiyhteisö.
– Uuhenvahankivestä etelään ja osittain länteenkin päin on hiidenkiukaita, eli vanhoja pronssi- ja varhaisen rautakauden hautaröykkiöitä. Nämä haudat sijaitsivat käytännössä kiinni asuinrakennuksissa. Asumusten pystyhirsiä on löydetty hautaröykkiöiden läheltä eri puolilta Suomea. Röykkiöt rakennettiin aina siten, että asuinrakennuksista näkyi sen kiviröykkiön miestenpuolisille haudoille.
Hiisialueet toisistaan erottanut pyhä oli eräänlainen yhteismaa, jota ei omistanut kukaan. Uuhenvahankivi merkitsi sitä kohtaa, josta tuo yhteismaa Silon puolella alkoi. Yhteismaan toisella puolella sijaitsi valtava Sammallahden hiisi.
– Se on maailmanperintökohde, Suomen suurimpia ja vaikuttavimpia hiisiä, jossa on paljon erilaisia hautarakennelmia. Suomen paikannimistössä nämä Pyhäjärvet, Pyhätunturit ja monet muut pyhä-alkuiset nimet ovat jääneet elämään siitä, että ne ovat näillä hiisien välisillä erä- tai pyhä-alueilla.
Uuhenvahankiven kaltaiset pyhä-alueilla sijaitsevat luonnonmuodostelmat olivat Kilpeläisen mukaan naapurihiisien yhteisiä palvontapaikkoja, joissa suoritettiin erilaisia elinkeinoon liittyviä riittejä.
– Näillä seuduilla lampaanviljely nimenomaan oli sellainen yhteinen nimittäjä. Ei minulle ainakaan muuta sano, että miksi se on nimenomaan Uuhenvaha. Vertailukohteeksi vastaavia uhrikiviä on Karjalassa. Niissä on vielä 1900-luvulla esimerkiksi Laatokan Lunkulansaarella pidetty pässiuhririittejä. Näistä on säilynyt muinaisia loitsuja, jotka on kyllä sitten kristillistetty ortodoksisen riituksen mukaan.
Kilpeläisen mukaan systeemi oli sama niin idässä kuin lännessäkin.
– Lampaita uhrattiin petojen torjumiseksi, ja siksi, että niiden hedelmällisyyttä parannettiin. Ne olivat aika sisäsiittoisia laumoja, eivätkä siinneet aina hyvin.
Uuhenvahan lammaskultin puolesta puhuu Kilpeläisen mukaan myös se tosiseikka, että kiven vieressä on lähde.
– Uhrikivet olivat aina veden rannalla. Jos ei ollut jotain järveä tai jokea, niin myös lähde kelpasi. Uuhenvahanlähde on ollut myöhäisellä pronssikaudella nykyistä hyvin paljon suurempi, koska nyt jo kuivunut Malijärvi on siinä ihan lähellä.
Parhaillaan Hollolan ja Kärkölän rajakivenä toimivan Karhunkiven historiaa tutkiva arkeologi Timo Muhonen suhtautuu varauksella ajatukseen siitä, että Uuhenvahankivi olisi toiminut lammasuhripaikkana.
– Suomessa on tosi paljon siirtolohkareita, joiden nimissä on etuliitteenä jonkin eläimen nimi. Kaikki on periaatteessa mahdollista, mutta ilman arkeologisia löytöjä en menisi sanomaan, että siellä on uhrattu eläimiä. Se olisi tosi uskalias väite.
Kiven nimelle löytyy Muhosen mielestä myös vaihtoehtoisia selitysmalleja.
– Yksi on se, että alueella on yksinkertaisesti laidunnettu lampaita. Toinen on se, että itse lohkare muistuttaa ulkomuodoltaan lammasta – en tietysti tiedä, pitääkö se paikkansa, kun en kiveä ole nähnyt. Yleisesti ottaen olen huomannut, että paikannimistä vedetään turhan varomattomasti johtopäätöksiä nimenomaan sen suuntaan, että paikalla olisi ollut uhrilehto tai muuten uhripaikka.
Varmuutta siitä, mitä kiven luona on muinoin touhuttu ja mitä ei, saadaan tuskin koskaan. Se, että Karjalan esikristillisestä perinteestä ja esimerkiksi Lunkulansaaren lammaskultista on säilynyt tietoa jälkipolville, mutta lännen vastaavista ei ole enää jälkeäkään, johtuu siitä, että ortodoksinen kirkko idässä suhtautui suomalaiseen muinaisuskoon suopeammin kuin katolinen kirkko lännessä.
– Piispa Rothovius kielsi 1600-luvulla kaiken kalevalaisen runonlaulun. Siksi täältä ei ole kerätty samalla tavalla kalevalaisia runoja kuin idästä, jossa niin sanottujen pakanauskontojen harjoittamista ei vainottu samalla tavalla. Katolisessa Suomessa ne olivat kuolemanrangaistuksella kriminalisoituja. Jos kärähti verenpysäytysloitsusta, seurasi kuolemanrangaistus. Kehtolaulua kalevalaisella säkeellä laulava nainen menetti päänsä, Kilpeläinen toteaa.
Sensuuri kumottiin kreivin aikaan, mutta liian myöhään.
– 1800-luvulla kreivi Porthan kumosi tämän Rothoviuslaisen sensuurin, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Täällä oli kaikki runonlaulanta kuollut. Kalevalaiset runot, ja kaikki siihen liittyvät loitsut, jumalyhteisöt ja muut olivat kokonaan sammuneet.
Pyhältä kiveltä pyydettiin karjaonnea
Uuhenvahankiveen liittyy tarina, jonka mukaan paikalta olisi löytynyt tietäjien käyttämiä tuluksia ja noitapusseja. Tarinan paikkansapitävyydestä ei ole olemassa sen parempaa tietoa kuin mainittujen noitapussien olinpaikastakaan. Mitenkään mahdottomasta ajatuksesta ei ole kuitenkaan kyse.
– Se voi olla totta, että niitä on löytynyt, mutta ne ovat löytäjien taskuissa, ja niin edelleen, Hannu Kilpeläinen toteaa.
– Esimerkiksi pelloilta kun on tehty löytöjä, niin on pelätty, että valtio ottaa maan haltuunsa arkeologiseksi alueeksi, ja niitä on sitten salattu.
Yksistään se, että löytöjä ei ole museoiden rekistereihin kirjattu, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kiven luona olisi voitu hyvinkin tehdä esimerkiksi parannustaikoja.
– Vainajariittejä harjoitettiin paikallisissa hautaröykkiöissä, mutta muuten kivellä harjoitettiin kaikkia muita riittejä. Parannusriitteihin liittyi aina Uuhenvahanlähteen pyhä vesi.
Samoilla linjoilla on myös Timo Muhonen.
– Yksi rajakiviin liittyvä uskomusperinne on ollut parannustaikuus. On tultu parantelemaan esimerkiksi kaatumatautia. Siinä yhteydessä on voitu tarvita erilaista välineistöä, jotka on tuotu paikalle tietysti noitapussissa. Noitapussia on voitu säilyttää rajapaikalla, sillä sen uskottiin olevan siellä yliluonnollisen suojeluksessa. Ajateltiin, että sieltä kukaan ei uskalla pussia varastaa. Ilman lähdeaineistoa en pysty kuitenkaan sanomaan, onko juuri kyseisellä kivellä noitapusseja ollut. Ei se mahdotonta olisi.
Varmaa on ainakin se, että Uuhenvahankiven lähialueilla noitapussien käyttö on ollut varsin yleistä. Esimerkiksi Lapissa, joka ennen Raumaan liittämistä oli yksi Uuhenvahankiven rajakunnista, pidettiin vuonna 1699 syyskäräjät, joissa monien muiden tapausten lisäksi käsiteltiin erään leskiemännän taikapussia.
– Se oli ommeltu rievusta ja kiinnitetty säkin siteeseen, jonka avulla parantava käärö sidottiin kuumesairaan ympärille. Pussissa oli kolmen käärmeenpään lisäksi vielä jotakin muuta, mistä ei saatu selkoa, Pentti Papunen kertoo kirjassa Rauman seudun historia I.
Ihmisten lisäksi noitapusseilla pyrittiin auttamaan myös karjaa, sillä käärmeenpäillä uskottiin olevan voimaa suojella sitä esimerkiksi käärmeenpuremilta ja pahansuovilta taioilta.
Lampaiden ja muun karjan metsälaidunnus jatkui Suomessa paikoin aina 1960-luvulla saakka. Ei olekaan ihme, että myös Uuhenvahankiven kaltaisiin kotipiirin ja metsän välisiin rajakiviin liittyi usein juuri karjaa koskevia uskomuksia.
– Paimenet kommunikoivat niiden luona viedessään karjaa metsään, jottei karjalle tapahtuisi päivän aikaan vahinkoa, Muhonen kertoo.
Selvää ei kuitenkaan ole, kenen tai minkä kanssa paimenet kivellä kommunikoivat.
– Näyttää siltä, että myöhemmässä vaiheessa metsänhaltia jäi ajattelusta pois. Joko itse kiviä pidettiin hyvän onnen tuojina – eräänlaisina yliluonnollisina kohteina – tai sitten se, mitä kivien luona puuhattiin, oli itse asiassa taianomainen tapa karjaonnen vuoksi, eikä siihen liittynyt selkeää yliluonnollista toimijaa.
Lähteet:
Anttonen, Veikko: Ihmisen ja maan rajat – pyhä kognitiivisena kategoriana
Kesäläinen, Tuomo; Kejonen Aimo: Suomen lohkareet ja tarinakivet
Virkkala, Kalevi; Papunen Pentti: Rauman seudun historia I
Juttua muokattu 10.11. kello 14.05: Hiidenkirnu muutettu oikeaksi termiksi hiidenkiuas. Jutussa haastateltu Hannu Kilpeläinen kertoo, että hiidenkirnut eivät ole ihmisten tekemiä hautoja, vaan jääkauden väistyessä kallioon porautuneita pyöreitä ja usein suurikokoisia koloja. Hiidenkiukaat taas ovat ympyränmuotoisia kiviröykkiöhautoja, jotka muistuttivat rakenteeltaan suuria kiukaita.
