Itsenäinen Suomi oli haparoivin askelin ehtinyt kulkea vasta vähän toiselle kymmenelle, kun Suomi-neidon hameenhelmassa kuului vastasyntyneen parkaisu: lähellä itärajaa sijaitsevan Iitin kunnan Kuukson kylässä syntyi Saarelan perheeseen Varpu-tyttö.
Lähes tarkalleen yhdeksän vuotta myöhemmin, marraskuussa 1939, itsenäisellä Suomella oli käsillä kohtalonhetket: Syttyi talvisota. Eikä rauhaa kestänyt kuin hieman päälle vuoden, kun kesäkuussa 1941 Suomi oli jo jatkosodassa.
Sotien aikana Varpu varttui lapsesta rippikouluikäiseksi, ja sotaan liittyvistä kokemuksista tuli osa hänen elämänpolkuaan.
– Tietysti minulla on sotaan liittyviä muistoja. Esimerkiksi se, miten koneet lensivät välillä ihan kotikylän ylitse. Meidän lähellä sijaitsi Korian rautatiesilta, ja venäläiset yrittivät tuhota sitä pommikoneillaan talvi- ja jatkosodassa, hän kertoo.
– Ja muistan, miten yhdenkin kerran äiti oli naapurissa töissä ja me lapset olimme keskenämme kotona. Sitten yli lentäneet koneet alkoivat tulittaa konekiväärein, ja meitä pelotti kauheasti. Velipoika päätti lähteä hakemaan äidin kotiin. Hän ampaisi ovesta pihalle ja juoksi naapuriin kovasti mutkitellen, että konekiväärin suihku ei osuisi.
Kotikylä kasvatti vahvat juuret
Saarelan perheeseen syntyi kaikkiaan seitsemän poikaa ja seitsemän tyttöä, joista kaksi kuoli nuorina. Oli sotaa, niukkuutta ja kovaa työtä – siltikään ne eivät ole lapsuuden ja nuoruuden muistoista päällimmäisinä mielessä.
– Kaikkein vahvimmin muistan sen, miten puutteesta huolimatta oltiin tavallisella lailla ihan onnellisia. Meistä pidettiin huolta, vaikkei kaikkea voitu tarjotakaan. Ja vahva voimavara oli se, että meillä kotona oli iloa, soitettiin ja laulettiin.
Nyt se jopa ihmetyttää.
– Äitikin oli koko ajan raskaana, ja varmaan oli monella tapaa raskasta. Olen sitä ihmetellyt, miten äiti olikin niin iloinen aina.
Saarelan torpan kannatteleva ilmapiiri ei ollut kuitenkaan vain äidin varassa.
– Isä lauloi mielellään ja soitti mandoliinia.
Ei elämä silti helppoa ollut.
– Pienestä pitäen tehtiin raskaita töitä. Ei lapselle rahaa maksettu, mutta saatiin ainakin ruokaa.
Lapsuudenkodissa omaksuttu positiivinen asenne on ollut iso voimavara. Elämä Kuukson kylässä kasvatti jykevät juuret.
– Meidän kylällä oli sellaista yhteisöllisyyttä ja tasa-arvoisuutta, jota opin pitämään lapsena ja nuorena itsestäänselvyytenä. Vasta myöhemmin tajusin, että kaikkialla niin ei olekaan.
Vankat juuret ovat pitäneet pystyssä maailman tyrskyissä ja olleet myös kantava silta kotikylään.
– Vahva side syntymäkylään on säilynyt. Olemme joka vuosi käyneet Kuuksossa ainakin kerran. Silloin meitä sisaruksia on siellä samaan aikaan koolla, ja meidän vanhaan torppaan on pakkautunut paljon naurua, laulua, soittoa ja iloa.
Laulaminen tai musisointi on kuin perheen äidinkieli.
– Olen varmaan laulanut ennen kuin olen osannut edes puhua. Laulaminen ja musiikki ovat minulle todella tärkeitä. Harrastan yhdessä muiden kanssa sota-ajan laulujen laulamista.
Uudet juuret Laitilan maaperään
Laitilaan, toiselle puolelle Suomi-neidon hameenhelmaa, Saarelan Varpu päätyi maaliskuussa 1950. Hän oli 19-vuotias, kun tuli sisarensa kanssa pitäjään piikomaan.
– Minä tulin Koveron kylään Vainion taloon. Se oli hyvä paikka, jossa piikaakin kohdeltiin hyvin.
Rivien välistä voi lukea, että aivan itsestään selvää se ei joka talossa ollut.
– No, kyllähän Laitilassa tuolloin oli selvät luokkaerot. Se oli outoa, koska en ollut sellaiseen kotikylässäni tottunut.
Vieraalta tuntui myös laitilalainen jurous.
– Kun luonteeseeni kuuluu leikinpito, iloisuus ja sosiaalisuus, niin koin olevani jollain lailla sopimaton tänne. Aloin miettiä, miten täällä kuuluu käyttäytyä, ettei pistäisi niin silmään.
Vaan ei rempseä olemus sitä tarkoita, että nauttisi erityisesti esillä olosta. Se kävi ilmi esimerkiksi tätä haastattelua tehdessä. Varpun lapset päättivät yllättää hänet ja kysyivät toimittajalta, voisiko äidistä tehdä 90-vuotisjutun paikallislehteen. Kun yllätys paljastui Varpulle, hän oli peruuttaa koko haastattelun.
– Kaiken maailman ajatuksia niillä onkin. Mitäs kirjoitettavaa minussa nyt olisi, hän kummasteli tapaamisemme ensi metreillä, mutta päätti suostuttelun jälkeen ottaa siitä itsekin selvää.
Oudolta tuntuvasta ilmapiiristä huolimatta Laitilasta tuli koti, kun Varpu Saarelan sydämeen asteli Koveron kylällä asunut Erkki Elo. Pariskunta vihittiin avioon vuonna 1952.
Niin vain elämä vaimona ja äitinä juurrutti Kymenlaakson neitoa yhä vankemmin Laitilan maaperään. Yhteinen elämä alkoi Erkin kotitalon ulkorakennuksessa.
– Meillä oli pian kaksi lastakin. Tilaa 4 kertaa 4 metriä, eikä mitään mukavuuksia tietenkään ollut. Tietäähän sen, että kun kaksi tyhjätaskua menee yhteen, niin raha on tiukassa. Mutta elämä oli ihan hyvää.
Vuonna 1957 perhe pääsi muuttamaan rakentamaansa taloon Kasitien varteen. Perheeseen syntyi kolmas lapsi.
Automatkailua seikkailijan vapaudenkaipuuseen
Työuransa Varpu Elo teki erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä ja oli pitkään Rautakirjan kioskissa, Laitilan linja-autoaseman vieressä.
– Olen tykännyt monenlaisista töistä. Olen sosiaalinen ja tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa juttuun.
Perhearjen pyöritys oli pääosin hänen vastuullaan, kun Erkki-puoliso teki reissutöitä ja oli arkipäivät pois kotoa.
Johtuneeko hänen omasta temperamentistaan, kotikylän vaikutuksesta vai itsenäisen aviovaimon roolista, mutta empimättä hän on yhtä kaikki tarttunut elämän haasteisiin. Jotkut niistä ovat vieneet seikkailuille maailmallekin.
Esimerkiksi 1980-luvulla Laitilan Rautakirjan työntekijät saivat palkintomatkan Kanariansaarille, Lanzarotelle, sillä kioskissa myytiin Lottoa koko maankin mittakaavassa paljon.
– Matka oli yhdelle hengelle, ja minä sinne lähdin, kun kukaan työkavereistani ei yksin uskaltanut. Matkalla oli muitakin Rautakirjan työntekijöitä eri puolilta Suomea. Se oli kyllä hieno reissu.
– En juurikaan rusketu. Päätin sitten viimeisenä päivänä, että kyllä sitä joku väri pintaan pitää saada, kun kerran aurinkolomalla ollaan. Olin sitten antaumuksella auringossa ja sain kuin sainkin väriä pintaan. Tosin en ruskeaa, vaan kirkkaanpunaisen. Ja värin päälle sain vielä vesirakkuloitakin, hän muistelee huvittuneena.
Ja onpa hän päätynyt siskonsa kanssa reissaamaan Intiaankin.
– Niin sitä vain sielläkin lähes kielitaidottomina pärjättiin ja seikkailtiin mitä kummallisimmissa paikoissa. Ollaan me kyllä oltu rohkeita, hän ihmettelee.
Ei matkustaminen kuitenkaan Varpun mielestä hänen ihan ominta itseään ollut, mutta kyllä hän itsessään jonkinlaisen vapaudenkaipuun ja reissaajan tunnistaa.
– Esimerkiksi autolla ajo on ollut minulle aina tärkeää. Siinä on sellainen tunne ja ajatus, että on itsenäinen ja voi lähteä minne vain.
Kauhean koronakevään raskaat jäähyväiset
Vuonna 2006 Elon pariskunta muutti kotitalostaan Laitilan keskustaan kerrostaloon. Loppuvuonna 2018 Erkki muutti palvelukotiin Koivukotoon, kun terveysmurheet olivat kasvaneet niin suuriksi.
– Edellisenä vuonna Erkin toinen jalka piti amputoida ja kulkeminen muuttui todella vaikeaksi. Ne pari edeltävää vuotta ennen kuin hän muutti Koivukotoon olivat kyllä raskaita. Mutta oli sekin vaikea paikka, kun hän muutti pois.
Onneksi hän viihtyi Koivukodossa niin hyvin, se helpotti oloa paljon.
Viime joulukuussa Erkin voinnissa tapahtui selkeä muutos.
– Erkki nukkui paljon ja menetti kiinnostuksensa asioihin, joita olimme yhdessä tehneet. Hän ikään kuin alkoi hiipua kauemmaksi.
Joka päivä Varpu kävi miehensä luona. Lapset kävivät tiuhaan ulkoiluttamassa isäänsä, ja kun juhlapäivinä lähisuku kokoontui yhteen, niin Erkkikin oli mukana.
– Erkki pysyi mukana meidän kaikkien elämässä.
Sitten iski korona.
– Vielä edellisenä päivänä olin ollut tavalliseen tapaan Erkin luona. Sitten yhtäkkiä ilmoitettiin, ettei vierailuja sallittu. Se oli ihan hirveää ja kauheinta oli, että en ehtinyt Erkille selittää kasvotusten, miksi emme käy häntä katsomassa, hän sanoo ja liikuttuu kyyneliin.
Yhteydenpito tapahtui sen jälkeen soittamalla ja kirjeitä kirjoittamalla, mutta ne eivät korvanneet yhdessäoloa. Kun perhe sitten keväällä sai pahasta koronatilanteesta huolimatta vierailuluvan, oli sen syy lohduton: oli jäähyväisten aika.
– Neljän päivän kuluttua Erkki kuoli. Olimme lasten kanssa hänen luonaan lähes koko sen ajan. Olen todella kiitollinen, että meille annettiin se mahdollisuus.
Varpu ja Erkki olivat naimisissa lähes 70 vuotta. Siinä ajassa oppii ymmärtämään toista jo puolesta sanasta ja kasvaa kuin kiinni toiseen, Varpu kuvailee.
– Kyllä se tuntuu hirvittävän oudolta ja epätodelliseltakin, että Erkkiä ei enää ole, hän sanoo ennen kuin sanat hetkeksi loppuvat.
Sitten ollaan hetki ihan hiljaa. Ikävä on kova ja sen ääneen sanominen sohaisee surun ja kaipuun hereille.
Tärkeää ei ole perillepääsy vaan matkanteko
Viime kuussa, 20. marraskuuta, Varpu Elo täytti 90 vuotta. Suomi-neito puolestaan täyttää tässä kuussa 103 vuotta.
– Yleinen elämänmeno ja yhteiskunta ovat tietysti muuttuneet elinaikanani valtavasti. Mutta eivät isot muutokset tupsahda tyhjästä, kyllä se kehitys tapahtuu vähitellen. Ihmisen elämä taas on pitkään sellaista, että sitä odottaa innolla, mitä jännää ja uutta on edessä. Jossain vaiheessa elämä alkaa tavallaan kulkea toiseen suuntaan ja elämästä tuleekin luopumista, hän kuvailee.
Asiaan ei kuitenkaan liity sen isompaa dramatiikkaa, ripaus haikeutta ehkä. Kun on elänyt kymmenellä vuosikymmenellä, se antaa perspektiiviä asioihin.
– Minulla on ollut tavattoman hyvä elämä, ihan todella.
Varpu Elo rohkaisee ihmisiä tekemään asioita, jotka tuovat iloa ja onnea elämään. Hänelle ilon aiheita ovat ystävät ja perhe. Erityinen rikkaus on yhdessä hyvän ystävättären kanssa tehdyt maaseutukierrokset.
– Ajelemme kesäisin pikkuteitä kaikessa rauhassa ilman isompia suunnitelmia. Joskus meillä on määränpää, mutta ei se tarkoita, että päätyisimme sinne. Voimme ihan hyvin päätyä myös jonnekin muualle, hän kertoo nauraen.
Autoillessa tulee puhuttua läheisen ystävän kanssa ilot ja surut.
– Niinhän sitä sanotaan, että tärkeintä ei ole perillepääsy, vaan matkanteko. Niin se juuri on. Ja ollaanhan me kotiin aina löydetty – ainakin toistaiseksi.
Ja sitten on tietysti musiikki, joka on hänelle suuri rakkaus ja elämässä kannatellut voima.
– Rakas harrastukseni on käydä laulamassa yhdessä muiden kanssa. Olen nauttinut myös erilaisissa konserteissa käymisestä, hän kertoo silmät hehkuen.
– Ja voi, miten keväisin on ihanaa kuulla ensimmäisen kerran mustarastaan laulavan. Siitä tulee sellainen onnen tunne, että taas ollaan uudessa keväässä. Ja on ihmeellistä, miten se voikin joka kerran tuntua yhtä ainutlaatuiselta.