Poikkeuksellisen koronavuosi on vaatinut sopeutumista uudenlaiseen arkeen ja jatkuvasti päivittyviin rajoituksiin ja suosituksiin.
Monet sota-ajan eläneistä ovat ottaneet viranomaisten suositukset vastaan ilman nurinoita. Pahempiakin aikoja on eletty, eikä epätoivoon ole syytä vaipua.
Laitilalaisen Lilja Heinon isä oli yksi 25 000 suomalaisesta, joka menetti henkensä talvisodassa. 105 päivää kestäneessä talvisodassa kaatui 77 laitilalaista sotilasta.
Paikallislehden etusivu täyttyi surureunuksin kehystetyistä nuorten miesten kuolinilmoituksista.
Laitilan Vidilän kylästä maata puolustamaan lähtenyt Vieno Raitanen oli 30-vuotias perheen isä lähtiessään rintamalle marraskuussa 1939.
Lilja kertoo, että hän ei muista lapsena ajatelleensa isänsä kohtaloa erityisesti. Isän, veljen, puolison tai lapsen astuminen asepalvelukseen ja kaatuminen taistelutantereilla kosketti niin monia muitakin hänen ikätovereitaan.
Ikävää piti loitolla arki ja siihen liittyvät askareet, vaikka huoli sodasta ja toimeentulosta varjosti toki ilmapiiriä kaikkialla.
Poikkeusajat näkyivät monella tavalla: ikkunat määrättiin peitettäviksi ja liikkuminen väheni. Elintarvikkeista oli pulaa, eikä ruokaa voinut ostaa vapaasti, vaan siihen tarvittiin kansanhuollolta luvat.
Aikuiset puhuivat sodasta, mutta lapset eivät ymmärtäneet, mistä todella oli kysymys.
Lilja oli isänsä lähdön aikaan vajaan kolmen kuukauden ikäinen. Hänellä ei ole sisaruksia.
Vieno Raitanen menetti henkensä taistelussa Kannaksella 26. helmikuuta 1940, vain pari viikkoa ennen sodan päättymistä.
13. maaliskuuta Suomi solmi rauhansopimuksen Neuvostoliiton kanssa. 17. toukokuuta 1940 ilmestynyt Laitilan Sanomat kertoo, kuinka Laitilan kirkko oli täynnä väkeä, kun 13 sankarivainajaa siunattiin muistojuhlassa. Yksi heistä oli Liljan isä.
Lilja ei koskaan saanut oppia tuntemaan isäänsä, mutta tarinat hänestä elävät. Isä ei ole koskaan hävinnyt hänen elämästään.
Aina näkyvillä olevasta, kehystetystä sotilaskuvasta katsoo vakava nuori mies. Kuvan vieressä palaa usein kynttilä.
Ankeista ajoista huolimatta Liljan lapsuuteen ja sotavuosiin kuuluu paljon myös valoisia muistoja. Menneistä on mukava puhella läheisten kanssa.
Parasta juttuseuraa on hänen serkkunsa, Raumalla asuva Laila Vahanto, jolle ei tarvitse selitellä ja taustoittaa asioita. Lailan juuret ovat Liljan tavoin syvällä Laitilan maaperässä.
Tänä vuonna Lilja Heino kutsui serkkunsa luokseen, kun Vieno-isän kuolemasta oli helmikuussa kulunut 80 vuotta. Silloin korona oli kaukainen asia, mutta nyt jälkeenpäin ajatellen ajoitus oli loistava, sillä sen jälkeen tapaamisia on ollut hankalampi järjestää.
Ilon ja surun kyyneleitä ei tässä tapaamisessa säästelty. Yhteiset muistot sodanaikaisesta ja –jälkeisestä Vidilästä, Sorolasta ja Kodjalasta ovat työn ja touhun täyteisiä. Laila aloitti työelämän toimiessaan vasta 12-vuotiaana lapsenpiikana. Myöhemmin hänestä tuli ompelija.
Ankeuden keskellä oli myös paljon yhteisöllisyydestä kumpuavaa elämäniloa. Laila muistelee, kuinka nuoret kokoontuivat gramofonin äärelle ja Sirppujoessa käytiin uimassa.
Tanssejakin järjestettiin, mutta ikkunat piti olla ulkoa päin peitetty.
Aina sotaorpoudesta ei ole ollut yhtä helppoa puhua kun nyt. Pitkään se oli melko vaiettu asia. Läheiset kyllä ymmärsivät, mutta yhteiskunnan tuki oli olematonta.
Jos vastaava tilanne elettäisiin nyt, perheitä tuskin jätettäisiin yhtä yksin.
– Kaupunki ei ole meitä muistanut mitenkään, Lilja Heino toteaa.
Katkera hän ei silti ole, vaikka sodassa isättömiksi joutuneita perheitä olisi hänen mielestään pitänyt auttaa enemmän.
Laitilalaisia sotaorpoja lähti sotaa pakoon Ruotsiin, toiset saivat naapurimaasta kummit. Liljan kummi oli Ruotsiin kuuluisimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Elsa Beskow (1874-1953) ja hänen puolisonsa, Natanael Beskow.
Lilja muistaa saaneensa Ruotsista paketteja, joissa oli ruokatavaraa, karkkeja ja vaatteita.
– Se oli hienoa, sillä puutetta oli kaikesta, ja kaikki tuli tarpeeseen.
Maaseudulla ruokaa onneksi riitti, kun elettiin enimmäkseen omavaraistaloudessa.
Lilja Heinon makuuhuoneen pöydällä, hänen isänsä valokuvan yläpuolella on kehystettynä marsalkka Mannerheimin ilmoitus Vieno Raitasen kaatumisesta ”isänmaan, vapauden ja kaiken sen puolesta, joka meille on pyhää ja kallista”.
Mannerheimin allekirjoituksella varustettu teksti on Liljalle arvokas muisto, mutta isä merkitsee hänelle paljon muutakin.
Sotaan lähtenyt ja iäksi hänen elämästään kadonnut isä on tunne, jota ei pysty sanoiksi pukemaan. Isä samoin kuin sotaorpous on läsnä hänen elämässään ikuisesti.
Lilja Heino asuu kauniissa omakotitalossa Laitilan keskustassa ja Laila-serkku puolestaan on kotiutunut Raumalle. Lilja kehuu Taru-tyttärensä pitävän äidistään hyvää huolta ja Laila on omalle perheelleen rakas äiti ja isoäiti.
Vaikeista vuosista huolimatta molemmat ovat kiitollisia ja elämäänsä tyytyväisiä. Hymyileviä voimanaisia molemmat.
