“Aha”, hän toteaa. Hiljaisuus laskeutuu. Äsken vielä niin uteliaat ja kirkkaat silmät ovat nyt pettymyksestä sameat. Ilmasta on tullut raskasta hengittää. Kääk, pitää keksiä äkkiä jotain, kehua vaikka munamarkkinoita!
En aio kertoa enää yhdellekään laitilaiselle totuutta, kun hän kysyy minulta mistä olen kotoisin. Valehtelen, että olen vaikka Koverosta tai Soukaisista. Vanhempani vapauttivat minut puuliiteristä vasta reilu vuosi sitten, ja siksi minua ei ole paljoa kylillä näkynyt.
Omituinen suhtautuminen naapurikuntiin ei ole pelkästään laitilalaisten yksinoikeus. Ennen tänne tuloa kotini oli parintuhannen asukkaan pohjoiskarjalaistaajamassa, jonka vieressä on toinen parintuhannen asukkaan taajama. Kuten arvata saattaa, näiden taajamien toisiaan kohtaan tuntema kauna on kutakuinkin ainoa asia, mikä näissä muuttotappiokylissä on enää voimissaan.
Suomi on täynnä kotiseutuylpeyttä kukkuroillaan olevia kirkonkyliä, joiden raitilla ei liiku enää kuin pari höppänää mummoa ja liikerakennuksen rikotussa ikkunassa väpättävät Siwan tarrat. Mutta kun jostain vuosikymmenten saastan alta löytyy vahingossa joku ruukunkappale tai kivikehä, on se tietysti varma merkki siitä, että paikalla on muinoin sijainnut Väinämöisen kotitalo ja tuhatvuotinen smaragdivaltakunta, jonka perillisiä olemme me kyttyräjokelaiset eivätkä nuo kökkeröniemeläiset.
Kun kerroin muuttavani Karjalasta Laitilaan, totesi ikänsä Mynämäellä asunut vanhempi sukulaiseni kuin apteekin hyllyltä, että sellainen ihminen ei ole mistään kotoisin, joka on Laitilasta kotoisin. Oli pakahduttavan ihanaa huomata, että sisäinen lapsi elää vielä vanhan miehen sydämessä, ja 1960-luvulla alakoulun välitunnilla kaivetussa juoksuhaudassa kökitään katkeraan loppuun saakka.
Kyllä minä käsitän, ettei näiden asioiden kanssa aina niin tosissaan olla. Paitsi silloin, kun ollaan.
Pohjimmiltaan kyse on eriskummallisesta sisarus- ja kotiseuturakkauden sekoituksesta, joka esi-isien perintönä saadun kollektiivisen itsetunto-ongelman suosiollisella myötävaikutuksella purkautuu sellaisena umpimielisyytenä, josta ei loppujen lopuksi ole kenellekään mitään hyötyä.
Luulin pitkään olevani kotiseuturakkauden kaltaisen hölynpölyn yläpuolella. Sitten kuulin, että lapsuuden leikkieni näyttämönä toimineen Hiittiömäen kylkeen rakennetaan rivitaloalue, ja minusta tuntui siltä kuin pala naamaani olisi revitty irti. Siinä pitäjässä ei ole mitään niin paljon kuin tyhjää tilaa, mutta talot on tietysti aivan pakko rakentaa metsärinteeseen muinaiselle hiisialueelle.
Ei kenenkään kotiseutu tarvitse sinun tai minun rakkaudenosoituksia yhtään sen enempää kuin kukaan tarvitsee lämmintä kättä tai juhlapuheiden korulauseita. Luulen että kotiseudulle kuin kotiseudulle riittäisi ihan hyvin se, että kaikkea ei aina pistettäisi tuhannen päreiksi ja ihan jokaista kolikkoa ei kannettaisi naapurikaupungin automarkettiin.
Kirjoittaja on kotoisin Tursunperästä.