Pirkko Varjo
5-vuotiaan päiväkodissa pidettiin viime viikolla itsenäisyyspäiväjuhlat. Sitä ennen käytiin vaalit, joissa valittiin presidentti ja presidentin puoliso.
Presidentiksi valittiin Roope. Puolison vaalin voitti Eetu. Presidenttipari Roope ja Eetu ottivat vastaan juhlavieraat. 5-vuotias halusi olla banaani.
Juhlissa oli hauskaa ja siellä tanssittiin. Banaanityttö tanssi rakkaimman ystävänsä Oonan kanssa.
Kukaan ei ihmetellyt mitään. Eikä kukaan nauranut muuta kuin siksi, että oli hauskaa.
Tällaisen juhlan nimi on Toivo. Ei vain siksi, että samaa sukupuolta olevat saavat rauhassa olla puolisoita vaan siksi, että ihmiset yleensä saavat olla sitä, mitä ovat. Jos joku asia minun elinaikanani on muuttunut valtavan paljon paremmaksi, niin se on tämä.
En voi välttyä pieneltä katkeruudelta kun ajattelen sitä ilmastoa, jossa itse kasvoin. Tasa-arvo oli silloin vain epäilyttävä sana, huonomaineisten naisten tai kommunistien juonia. Nainen, joka vaati tasa-arvoa, ylitti rajansa ja joutui pilkan kohteeksi. Mies, joka olisi vaatinut tasa-arvoa, oli mahdoton ajatus.
Naiset ja miehet tiesivät, miten eletään oikeanlaista elämää, ollaan oikealla tavalla. Kaikki muu oli haihattelua, tyhmyyttä, väärin tai sairasta.
Kuvittelen, miten 5-vuotiaan päiväkotikokemus olisi mennyt silloin, kun itse olin 5-vuotias. Ensin kuvittelen itseni päiväkotiin, jossa en koskaan ollut. Sitten kuvittelen vaalit – ne ehkä olisi pidetty, mutta ensin pojista olisi valittu presidentti ja tytöistä presidentin rouva. Kukaan ei olisi kyseenalaistanut menettelyä.
Itsenäisyysjuhlassa en taatusti olisi saanut olla banaani enkä edes appelsiini. Äiti olisi pukenut minulle pienelle tytölle sopivat pienen tytön somat prinsessavaatteet. Jos olisin kyseenalaistanut jotain, vaikkapa sen, että rusetti kiristi ikävästi hiuksissa, äiti olisi sanonut, että kauneuden takia täytyy kärsiä. Siis naisen täytyy. Kärsimisen palkkiona sai isona miehen ja pääsi naimisiin, vaikka se äidinkin mielestä näkyi olevan ihan kamalaa koko ajan.
Jos nainen ei 1960-luvulla voinut olla presidentti edes päiväkoti-ikäisten leikeissä, niin samaa sukupuolta olevien liitot olivat täysi mahdottomuus tuhanteen potenssiin. Niitä ei ollut, ei kerta kaikkiaan ollut mitään samaa sukupuolta olevien keskinäistä kiintymystä romanttisessa mielessä. En tiennyt sellaisesta mitään.
Sen kyllä tiedän, miten asia olisi ratkaistu, jos olisin saanut jostain vihiä siitä mahdollisuudesta, että on olemassa myös muunlaista rakkautta kuin vain prinssien ja prinsessojen välinen ja puhunut tällaisesta ääneen: se olisi ratkaistu yhtä suoraviivaisesti kuin kaikki muutkin kiperät kasvatuskysymykset, selkäsaunalla.
Voi kun tuntuu hyvältä seurata omia lastenlapsia, jotka eivät ihmettele sitä, että joku istuu pyörätuolissa, jonkun iho on ruskea tai että kaverilla on kaksi äitiä tai toisella ei ole yhtään. Melkein uskon siihen, ettei heidän aikuisena tarvitse ihmetellä sitäkään keitä he itse ovat eikä epäillä ja vähätellä omia tunteitaan.
Maailma toden totta on parempi paikka.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.