Yksin

0
Yksinäisyys puristaa.

Kati Uusitalo

Hän näyttää, missä se tuntuu.

– Tässä, hän sanoo ja katsoo silmiin riipaisevan suoraan.

Kämmenet hän laittaa rinnan alle, ylävatsalle, pallean päälle.

Yksinäisyys on kipua. Se on jossain kämmenten alla kuin kivenä. Mustana, kovana ja painavana.

Se puristaa. On kuin henkikään ei kulkisi, hän kuvaa.

Pahimmin yksin hän oli puolison kuoltua. Tuttavat katosivat. Sellaisetkin, joiden kanssa oli vuodet ja vuosikymmenet käyty puolin ja toisin kyläilemässä.

Ei soiteta, ei käydä, ei kysytä kuulumisia.

– Viesteihin vastataan yhdellä sanalla, hän kertoo muutamista tutuistaan.

Kun hän vielä muutti taajamasta toiseen, siihenkin vedottiin. Yhtäkkiä matka oli liian pitkä.

Olihan hän yksin ollut jo puolison sairastaessakin. Puoliso oli pois – joko sairaalassa, hoidoissa tai hoivakodissa tai sitten sairautensa sisällä.

Sairaus oli vuosien ajan uhkaava pilvi koko elämän yllä. Koko perhe ikäänkuin sairasti, vaikka vain yksi oli sairas. Aviomiehestä ja aviovaimosta tuli hoidettava ja hoitaja.

Voimat menivät sairastuneen tukemiseen ja arjen pyörittämiseen ja yksinäisyyttä ei huomannut, tai sitä ei tuntunut sopivalta oikein edes sanoa ääneen.

Sitä, että olisi itsekin tarvinnut jotakin, vaikka toinen onkin kuolemansairas.

Hän onkin kiitollinen eräästä uskollisesta ystävästään, ja jaksoi kuunnella ja tukea.

– Tämä ihminen sitten kerran kysyi, että miten sinä itse voit.

Se oli järkytys, maanjäristys suorastaan. Pysäyttävä hetki. Kukaan ei ollut sitä aiemmin kysynyt.

– Sen jälkeen olen muistanut kysyä sitä muilta, hän sanoo ja huokaa, että omaishoitajia on paljon.

He itse tietävät, miten paljon hoiva vaatii, mutta harva ulkopuolinen osaa sitä kuvitella.

Kun puoliso oli juuri kuollut, omaishoitajana toiminut vanhempi rouva tuli eräässä tilaisuudessa sanomaan, että olet loppuun väsynyt.

– En ymmärtänyt ollenkaan mitä hän tarkoitti.

Kun touhua ja järjestelyjä ei hautajaisten jälkeen enää tarvittu, hän ymmärsi.

– Itkin ja makasin. En jaksanut mitään.

Sinnikäs päänsärky pakotti menemään sairaalaan. Elimistö oli sekaisin. Jälkeenpäin hän on käsittänyt, että oli syönyt tuskin mitään viikkoihin.

– Omaishoitajien toiminnasta olen kiitollinen ja erityisesti kiitän tätä rouvaa, joka huomasi tilanteeni. Tulin nähdyksi.

Juhlapyhät ja viikonloput ovat pahimpia. Juuri silloin kaikki muut tuntuvat iloisina menevän läheistensä luo ja juuri silloin kaikki muut tuntuvat olevan tarpeellisia muille.

Yksinäisen päivät kuluvat samanlaisina. Pitkinä pyhinä kaunis kello lyö seinällä äänekkäämmin, mutta aika ei silti kulu. Ei ole askareita kuin ennen, kun oli työ ja pienet lapset ja touhua riitti.

Lapsiensa kanssa hän on nytkin yhteydessä säännöllisesti ja jopa tiiviisti, mutta sanoo, ettei halua ainakaan heitä kuormittaa, jotta nämä saisivat elää omaa elämäänsä.

Korona pahensi tilannetta. Ennen sitä oli monia paikkoja ja ryhmiä, joihin saattoi mennä olemaan muiden kanssa ja sanomaan edes hei tai otatko kahvia. Nyt niitäkin on vähän ja ihmisiä on muutenkin vähän liikkeellä.

Toki kaksinkin voi olla yksin. Joukon keskellä yhtä lailla.

Voi olla ystäviäkin, mutta silti kaivata jotakin.

– Yhteisöä, hän sanoo ja toivoo, että olisi sellaisia asumismuotoja, jossa yhteisöllisyys olisi mahdollista.

Mikä on se vaje sisimmässä, minkä hän odottaa täyttyvän. Sitä hän on itseltään kysynyt uudestaan ja uudestaan.

Ja miettinyt silloinkin, kun on tuntenut, että toiset ihmiset eivät annakaan sitä, mitä hän heiltä

 

toivoo.

Kun ystävä ei soita tai kutsu kylään, kun ihmiset pysyttelevät hyvänpäiväntuttuina avaamatta sydäntään, kun tärkeä ihminen ei halua kuulla hänen mietteitään.

Olenko tarpeellinen? Elämässä, muille ihmisille. Mitä minä tekisin, kun eivät lapsetkaan enää tarvitse, mitä varten olen olemassa, hän pohtii.

Tuntuu, että ei saisi aiheuttaa vaivaa muille ja pitäisi pyyhältää eteenpäin. Kyetä jättämään tuosta vaan taaksensa tuskansa ja kipunsa, joista osaa on raahannut mukanaan jo jopa lapsuudesta asti.

– Tuntuu, että pitäisi pyrkiä olemaan täydellinen, jotta tulisi hyväksytyksi.

Pimeys laahaa maisemassa hämäränä huppuna, mutta joulun valoja tuikkii sieltä täältä sittenkin.

Vähän kuin elämässäkin.

– On kuitenkin ilon ja kiitoksen aika, ja kaikesta kiitollisena mennään eteenpäin. Iloa löytyy uskon ja toivon ja uusien ystävien myötä.

Yksin on ollut aikaa miettiä lahjatoivetta joululle.

– Että tulisi kohdatuksi. Tuntuisi, että joku toinen ymmärtää. Haluaa ymmärtää.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here