Piispa kirjoitti kirjan äidin ikävästä – Leski-isä löysi lohtua Laitilasta

0
Eero Huovisen kirja on herkkä kuvaus aikuisen miehen kaipuusta pienenä poikana menetettyä äitiä kohtaan. Kuva: Mika Reinholm

Matti Jussila

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen on kirjoittanut kirjan äidin ikävästä. Hänen Aili -äitinsä menehtyi vaikeaan sairauteen, kun Eero-poika on 9-vuotias ja veljet vielä nuorempia.

Puolisonsa menettänyt poikien isä Lauri Huovinen oli niin surun murtama, ettei hän pystynyt puhumaan poikiensa kanssa äidistä. Isän, silloisen Turun tuomiorovastin, kuoleman jälkeen Eero Huovinen löysi vanhempiensa kirjeenvaihtoa, jonka kautta hän pääsi lähemmäksi äitiään.

Lauri Huovisen kirjeitten joukossa oli myös yksi, joka oli lähetetty viikko vaimon hautajaisten jälkeen Laitilaan ruustinna Olga Kallakselle . He olivat tutustuneet, kun Lauri Huovinen oli toiminut nuorena teologian ylioppilaana Laitilassa kirkkoherran saarna-apulaisena.

Olga Kallaksen puoliso Johannes Kallas toimi Laitilan kirkkoherrana pitkään vuodesta 1921 aina vuoteen 1952, jolloin hän jäi eläkkeelle. Hän kuoli vuonna 1960.

– Laitilan aika oli ollut isän kutsumukselle käänteentekevä. Olisiko juureva Länsi-Suomen rukoilevaisuus syventänyt hänen uskoaan, Eero Huovinen pohtii kirjassaan.

– Tässä kirjeessä, ehkä enemmän kuin missään muussa, Lauri kertoo siitä, mitä Aili hänelle merkitsi. Tädille isä kertoo, mutta ei pojille. Olemmeko me liian lähellä? Laitila on riittävän etäällä, hän kirjoittaa.

Piispa lainaa kirjaansa isän kirjettä ”Rakkaalle tädille”. Hän kertoo onnellisesta avioliitostaan ja tilittää tuuntojaan vaimon menettämisestä.

”Kolmetoista vuotta me saimme yhdessä olla – aika, joka oli mitä onnellisinta ja ihaninta. Joka kerta kun tapasimme, oli kuin pilviselläkin säällä olisi aurinko paistanut. Pieni hetki yhdessä päivän töiden lomassa, se oli kuin kesäloma. En minä osaakaan kuvata sitä onnea, mikä meillä oli – ja oli Taivaallisen Isän antamana, sen me tiesimme.”

Sitten Lauri Huovinen kertoo hammaslääkärivaimonsa vaikeasta sairaudesta, joka johti puolen vuoden jälkeen lopulta kuolemaan vain 34-vuotiaana.

”Osastolääkäri itki, kun Aili sanoi, että näin nuorena hänen täytyy lähteä ja pojat odottavat kotiin”, Lauri Huovinen kirjoittaa Laitilaan.

Nuo sanat merkitisevät piispalle paljon.

– Isän kirjeen kautta minulle välittyvät nuo äidin sanat lääkärille: ”pojat odottavat kotiin”. Isä ei jaksanut kertoa pojille, miten onnellista ja ihanaa, ”onnellisinta ja ihaninta” elämä äidin kanssa oli. Mutta kirje Laitilan ruustinnalle paljastaa, että äidin onneen kuuluimme myös me pojat, joiden hän tiesi odottavan, Eero Huovinen kirjoittaa.

Hän lainaa lisää isänsä kirjettä Olga Kallakselle.

”Taasen ratkesin kyyneliin. Ailini meni, lähti kotiin – ja minä jäin tänne kolmen pienen poikani kanssa. Voi, kuinka minä olen syvällä ollut ja olen yhä. En minä tiedä – ihan kuin Jumala olisi kokonaan hylännyt minut. Tiedänhän minä, ettei niin ole, mutta en voi päästä pimeistä, raskaista ajatuksistani irti. Jokainen muisto Ailistani on kuin haava sydämessä ja kaikki puhuu hänestä.”

Äitiä ikävä -kirja on kaiken kaikkiaan koskettava ja hyvin herkkä kuvaus aikuisen miehen, piispan ja paljon maailmaa nähneen, kaipuusta kauan sitten pienenä poikana menetettyä äitiä kohtaan.

Hän kirjoittaa myös siitä, miten pojat, nuorin Sakari oli 3-vuotias, olivat viimeisen kerran Kivelän sairaalassa katsomassa äitiään. Tämä oli jo huonossa kunnossa, mutta jaksoi heikolla äänellä sanoa pienille pojilleen: ”Tavataan, pojat, sitten taivaassa!”

Eero Huovinen kertoo kirjansa lopussa siitä, mitä löydetyt kirjeet ovat merkinneet äidin ikävässä.

– Ikävä ja kaipaus eivät kokonaan hellitä. Minulla on edelleen Äitiä ikävä, mutta ei enää niin kalvavasti kuin ennen. Nyt kestän ikävän. Ilo ja kiitollisuus tuntuvat vahvistuneen. Olenkohan tullut aikuiseksi?

Huovinen kertoo alkaneensa iloita siitä, että kuollutkin äiti voi elää.

– Vaikka äiti on lähtenyt, hän voi puhua, ja minä voin kuunnella häntä. Sen vuoksi kertaan kirjeitä ja äidin ääntä niissä.

Eero Huovinen uskoo, että kun hän kuolemansa jälkeen näkee äidin kasvoista kasvoihin, on hänellä paljon kysyttävää ja kerrottavaa.

– Uskonpa, että meillä on aika hauskaa ja vekkulia. Taivaassa tavataan, äiti kulta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here