Silossa tehtiin uusia röykkiöhautalöytöjä

0
Aimo Rantanen, Hannu Kilpeläinen ja Jukka Vehmas tutkimattoman hiidenkiukaan äärellä. Samalla reissulla tarkistettiin toinenkin Rantasten löytämä hiidenkiuas ja lopulta maastosta löytyi myös kolmas röykkiö, joka on mahdollisesti juuri se vare, jota Rantaset alunperin lähtivät etsimään tehdessään uudet röykkiölöydöt.

Ossi Nyström

Voisi kuvitella, että kaikki mahdolliset merkit Laitilan vuosituhansien takaisesta asutuksesta olisivat tähän päivään mennessä jo löytyneet tai lopullisesti tuhoutuneet. Toisenlaista tarinaa kertovat kuitenkin kaksi röykkiöhautaa, jotka Rantasen miehet löysivät hiljattain Silosta.

– Olin poikien kanssa kotona ja ajattelin, että lähdetään katsomaan. Silloin oli samanlaista ilmaa, ei juuri lunta. Kierrettiin toista tuntia. Hajaannuttiin ja sitten Tero rupesi huutelemaan, että täällä on joku kivikasa, Aimo Rantanen kertoo.

Alunperin Rantasten tarkoituksena oli löytää Museoviraston rekisteriinsä merkitsemä röykkiö, joka on aikojen saatossa kadonnut metsän uumeniin.

– Tämä on muuten aika suuri juttu. Vielä kun nämä on löydetty sillälailla, että ensin on etsitty toista ja sitten tehtykin ihan uusia löytöjä. Nämä ovat Laitilan varhaishistorialle niin tärkeitä juttuja. Tätä ei ole merkitty, eikä kukaan ole tätä tiennyt ennen kuin Aimo tämän bongasi, Hannu Kilpeläinen toteaa röykkiön äärellä.

Rantasten löytämien kaltaiset hiidenkiukaat, hiittenvareet tai ruotinvareet ovat pronssi- tai rautakautisia hautaröykkiöitä.

– Tämä ajoittuu mielestäni 1000 vuotta ennen Kristusta, myöhemmälle pronssikaudelle. Mutta tämä on vielä hypoteesi eikä teoria, Kilpeläinen toteaa.

– Kovin tarkkaan sitä ei voi ajoittaa. Tämä on 45 metrin korkeuskäyrällä eli tosi korkealla kuitenkin. Nämä ovat yleensä tehty näkyvälle paikalle niin että täältä näkyy merelle ja mereltä näkyy tänne, Rantasen ja Kilpeläisen kanssa röykkiöitä katsastamaan saapunut Jukka Vehmas toteaa.

Röykkiöiden välittömässä läheisyydessä on sijainnut asutusyhteisö.

– Tuossa nousee mäki, ja siellä on varmasti ollut asutusta. Koska tässä on kaksi varetta, niin siellä on ollut ainakin pari sukulinjaa, Kilpeläinen arvelee.

Koska jäljellä on vain kiviä, on vaikeaa sanoa minkälaista väkeä niiden alle on aikoinaan haudattu.

– Eivät ne välttämättä ihan tavallisia ihmisiä ole olleet, jotka ovat näin komean hautauksen saaneet, Vehmas toteaa.

– Se riippuu tuosta kylästä, että minkälaista jengiä ne olivat, Kilpeläinen toteaa.

Naiset ja miehet haudattiin todennäköisesti erilleen toisistaan.

– Sillälailla olen päätellyt, että jos tuolla mäen laella sijaitsi asumukset, niin miehet oli haudattu tälle syrjälle ja naiset tuolle. Erään päätelmän mukaan miehet ja naiset haudattiin kyllä samaan hautaan, mutta tuhkat olivat erillään, toiset toisella puolella ja toiset toisella.

Varsinaista tutkimustietoa vareista on kuitenkin olemassa vähänlaisesti.

– Nämä ovat hankalia tutkittavia, koska on niin paljon kiviä ja kaikki pitää piirtää. Jos on tutkittukin, niin hyvin vähän on ollut löytöjä, koska tämä on niin ilmava hautamuoto, että metallikin voi tuhansien vuosien aikana hapettua ja rapistua. Varsinkaan luuaineisto ei säily lainkaan, Vehmas valottaa.

Vaikka mahdolliset löydöt kuitenkin houkuttaisivat, ei röykkiöitä saa missään nimessä lähteä ominpäin tonkimaan.

– Näitä koskee periaatteessa sama hautarauha kuin vaikka Estoniaa tai kristillistä hautausmaata. Ei sinne saa mennä penkomaan, Kilpeläinen toteaa.

– Ja muinaismuistolaki vuodelta 1963 rauhoittaa nämä automaattisesti, Vehmas lisää.

Useat vanhat röykkiöhaudat ovat Silon vareitten tapaan tätä nykyä kuoppia, joita reunustaa kivinen kehä tai valli. On mahdollista, että tämä johtuu juuri varoitetun kaltaisesta toiminnasta.

– Kuopan syntytapa on se, että joko siellä on ollut puinen arkku ja kivet ovat sen lahotessa valuneet, tai sitten aarteenetsijät ovat sen kuopan kaivaneet, Vehmas toteaa.

Entisaikaan vareitten kiviä käytettiin paljon myös rakentamiseen. Siististi kekoihin pinotut kivet olivat metsissä kuin tarjottimella odottamassa ottajaansa.

– Näitä on sata vuotta sitten ajettu noihin navetangrundeihin, kun on kivinavettoja tehty. Sitten esimerkiksi Vaimarossa on Otajärveen ajettu hevosilla talvella kivikuorma, kun sinne on pystytetty puhelintolppia, Vehmas kertoo.

Vierailut vareiden luo saavat jatkoa viimeistään kesällä, kun röykkiöiden ympäristöä ryhdytään siistimään ja Turun Museokeskuksesta pyydetään arkeologi merkitsemään löydöt rekisteriin.