Pirkko Varjo
Sinne vaatehuoneen nurkkaan?
Siellä sinä nyt olet, hylättynä. Meistä ei tullut paria vaikka liiton piti olla ikuinen ja ennen kaikkea toimiva.
Vuosi sitten pahimmillaan riehunut hulainnostus tarttui minuun helposti, sillä se lupasi kaikkea sitä, mitä ikinä toivoin liikunnalta: hauskuutta, helppoutta ja näkyviä tuloksia lähes ilman vaivaa. Mitä nyt muka olisi joku 13 minuutin hulavanteen pyöritys muutaman kerran viikossa, sen tekisin iltauutisten aikaan eikä vielä tarvitsisi katsoa edes urheiluruutua. Ja jos kerran joku maire vai mikälie reetta oli kaventanut vyötäröään reippaasti toistakymmentä senttiä vannetta pyörittämällä niin enkö minä muka pystyisi siihen? Varmana pystyn.
Lupaus kapeammasta vyötäröstä iski lujaa siksi, että juuri vyötärön kohdalle on kertynyt ylimääräistä, vaikka muuten ei ole paino-ongelmia. On tapahtunut se, mitä kai kaikille tapahtuu, jos ei pidä varaansa. Jonakin aamuna kun laahustaa vessaan ja istuu pytylle alkaa ihmetellä, mikä siinä polvien päällä kelluu ja sitten tajuaa, että se oli se mitä joskus sanottiin vyötäröksi. Inha ihrapussi, viskeraalirasvan voitonriemuinen kotipesä. Harmittaa, kun vuosia sitten ostetut kalliit housut eivät enää mene kunnolla kiinni ja ymmärtää viimein, miksi juuri tunikat ovat kypsähköjen naisten keskuudessa niin suosittuja ja käyttökelpoisia vaatekappaleita.
Ostin siis hulavanteen ja aloitin pontevan harjoittelun. Se sujui hyvin ja vain pienten alkuvaikeuksien jälkeen vanne pyöri vauhdikkaasti, putoamatta. Hulasin posket punoittaen ja iloitsin jo etukäteen siitä, että muutaman viikon päästä voisin vetää ne tavoitehousut jalkaani ja pujottaa jopa vyön vyölenkkeihin, aivan kuin silloin ennen.
Ei siitä mitään tullut. Muutaman päivän hulailun jälkeen olin niin kipeä, että epäilin pian kaipaavani sairaalahoitoa. Kylkiin sattui aivan kauheasti eikä öisin tullut uni ei oikealla eikä vasemmalla kyljellä. Pelkäsin, että kylkiluuni olivat murtuneet ja sisäelimeni tohjona. Saattoivat ollakin, ne luut, sillä paraneminen kesti monta viikkoa.
Vein hulavanteen vaatehuoneeseen ja piilotin näkyvistä.
En halua latistaa kenenkään hulainnostusta. Kyllä muut voivat onnistua, vaikka minä en onnistunut ja voihan niistä hulavanteista sitten tehdä vaikka köynnöstukia puutarhaan tai jotain.
Mutta se maire tai reetta ja ne toistakymmentä senttiä – mahtaako olla totta? Kuvia? Kokonaisia nimiä? Jos semmoisen uroteon tekee niin eikö sitä tahtoisi kertoa julkisesti?
Kirjoittaja on vapaa toimittaja