Täst kulmast: Minäkö trendikäs?

0

Pakko tunnustaa, että itseäni ei ole liiemmälti kiinnostanut, mikä on muotia. Lapsena totuin käyttämään muiden vanhaa. Kankaat olivat siihen aikaan kestäviä. Pienentämisellä ne sopivat päälle, mutta väriä ei voinut valita. Muistan vieläkin äidin nuorimmalta sisarelta perityn violetin hameen, johon oli kirjailtu kukkakuvioita. Toivoin hartaasti sen kulumista käyttökelvottomaksi – turhaan. Sinistä, harmaata ja varsinkin violettia karsastan vieläkin.

Kapinallisesti ostin ensimmäisestä palkastani tulipunaisen villakangastakin – laadukkaan, sillä isä oli opettanut, että köyhän ei kannata huonoa ostaa. Pidin takkia vuosia. Hihansuut kuluivat ja pehmeä nukkapinta katosi. Kun kävin esikoisemme kanssa omaa mummuani tervehtimässä, hän kommentoi kulahtanutta takkiani: “Eks vois kirvotta toin taki? Kään kappala ja tee flikal tak.” Vaatefriikki ukkoni nimitti takkia hävyttömästi myllypompaksi.

Olen aina pitänyt luonnonmateriaaleista sekä käyttökamppeissa että liinavaatteissa. Nuoruuteni keinokuituisten kokeilut muistan: sähköisiä, kuumassa kuumia ja kylmässä kylmiä, hienhaju sitkeässä, mutta puhki niitä ei saanut kulutettua.

Pässinpökkimät sukat lämmittävät jalkojani joka päivä. Niiden kannat ja päkiänkohdat ovat alituiseen rikki. Parsinlankaa pitää löytyä ja parsinsieni, joka helpottaa muhkeamman reiän siistiä ristiinpujottelua. Tänä talvena useammassa yhteydessä on hehkutettu parsimista ja paikkaamista kuin tähtioivallusta. Taitoliitto valitsi ne vuoden 2021 käsityötekniikaksi.

Nouseekohan trendin harjalle vielä joskus tiensä päähän tulleen vaatekappaleen loppukäsittely: otetaan talteen napit, nepparit, vetoketjut, ehjät resorit ja muut käyttökelpoiset osat. Loppu leikataan puhdetöinä matonkuteiksi. Matonkudesuikaleiden yhteenompeleminen oli pikkutyttönä ensimmäinen urakkani. Olin alta viisivuotias. Solmua en osannut tehdä, mutta ei kuulemma tarvinnutkaan, kunhan jotenkin kursi päät yhteen.

Joka mökissä oli lapsuudessani nappilaatikko. Sieltä löytyi sopiva tai sopivahko irronneen ja kadonneen tilalle, mutta ennen kaikkea se oli lasten viihdykelaatikko. Ihan pienimpien takia napit pujotettiin “karhulankaan”, ettei niitä pystynyt nielemään. Isommille riitti ajankulua valikoiman setvimisessä.

Kädentaidot olivat lapsuudessani välttämättömyys. Tehdasvalmisteinen rynni ryminällä markkinoille 60-luvulla ja sen jälkeen melko nopeasti halpatuotteet syrjäyttivät kotimaisen tuotannon ja muuttuivat uhaksi maapallon kantokyvylle. Ollaanko nyt saavuttamassa koronan avittamana tämän kehityksen lakipiste? Jos kyseessä on vain ohimenevä ilmiö, niin sainpahan minäkin olla hetken trendikäs.

Inga Nuojua

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here