Olen asunut eri puolilla Varsinais-Suomea 16 vuotta. Niiden aikana olen ehtinyt kotiutua ja pikkuhiljaa alan ymmärtää myös sitä, että 15 asteen pakkanen ei meren äärellä ole sama kuin itärajan tuntumassa Kuusamossa.
Vaikka vuosiin on mahtunut monenlaisia talvikelejä ja niitä pureviakin pakkasia, yhdistän edelleen mielessäni pakkasen tuoksun ja poskien nipistelyn kotiseudulleni Kuusamoon. Lumi narskuu jalkojen alla ja puut paukahtelevat pakkasen kiristyessä. Kaikki tämä muistuttaa pohjoisen talvesta, joka ei koskaan – tai ainakaan omassa lapsuudessani – ollut lumeton tai loskainen.
Kun olin 14-vuotias Kuusamossa pakkanen kiristyi yli 35 asteen. Meille yläkoululaisille se tarkoitti, ettei ollut pakko mennä ulos välitunnilla. Lämpötilan laskettua lähemmäs -40 asteeseen, minä sain luvan lähteä isäni kyydillä aikaisemmin kotiin, jottei minun tarvinnut odottaa bussia pakkasessa. Astmani nimittäin reagoi koviin pakkasiin.
Pakkasesta ovat jääneet mieleen koulun liikunta- ja välitunnit ala-asteella. Kun ulkona oli kymmenisen astetta pakkasta, kylmä ilma nipisteli poskia hiihtoladulla.
Ala-asteen ensimmäisillä luokilla juoksimme pihalla toppahousuissamme ja haalareissamme, mutta vanhempieni sitkeästä saarnaamisesta huolimatta ala-asteen viimeisillä luokilla värjöttelin ulkona farkuissa. Kovilla pakkasilla tein omasta mielestäni suurenkin myönnytyksen ja laitoin farkkujen alle kerrastohousut tai sukkahousut. Nyt en voi uskoa, että olen tarjennut farkuissa yli 20 asteen pakkasessa.
Viime viikon perjantaina lämpötila laski monin paikoin lähelle -25 astetta. Nyt jo tiedän, että näillä leveyksillä se merkitsee sitä, että ulos ei huvita mennä. En enää naureskele etelän talvelle tai pukeudu farkkuihin vaan vedän jalkaani toppahousut ja jalkaani villasukat ja Kuoma-kengät.
Hanna Hyttinen
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka nauttii pakkasen tuoksusta.