Ossi Nyström
Varsinais-Suomen maakunnan pohjoisin ja Etelä-Suomen mantereen läntisin kohta on nimeltään Rihtniemen nokka. Kansantarinoiden mukaan juuri tältä Pyhärannassa sijaitsevalta niemeltä nousivat maihin kaikki ne merkilliset olennot, jotka asuttivat Varsinais-Suomea ennen ihmistä.
– Jos missään on ollut hiisiä ja jättiläisiä, on niitä ollut tässä pitäjässä, jota emme nyt uskalla ”pyhäksi maaksi” sanoakaan. Rihtiniemestä sanotaan niiden marssineen maalle ja siitä levinneen ympäri seutuja. Ei ole vieläkään Rihtiniemestä kääkkänäiset loppuneet, sillä kerrankin jouluaamuna kun suntio meni kirkkoon, näki hän Rihtiniemestä tulevan hiiden väkeä niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan päätä näkynyt, Kustaa Killinen kirjoitti vuonna 1885.
Hiisi-sanalla on ollut kansan kertomuksissa monia merkityksiä. Alunperin se merkitsi pyhää lehtoa, joka oli usein myös kalmistopaikka. Kristinuskon myötä hiisipaikat kiellettiin. Sana taantui tarkoittamaan pahantahtoista olentoa, joka yhdistettiin joskus maahisten kaltaiseen ”pikkuväkeen”, mutta useammin jättiläisiin. Erityisesti Varsinais-Suomessa jättiläisiä on hiisien lisäksi kutsuttu myös kalevanpojiksi.
Jotta asia olisi mahdollisimman monimutkainen, on kalevanpojilla toisinaan viitattu myös suomalaisiin myyttisiin muinaishallitsijoihin. Lienee myös todennäköistä, että tarut jättiläisistä ja muinaishallitsijoista ovat aikojen saatossa jossain määrin sekoittuneet keskenään.
Uudenkaupungin yhteislyseon oppilaat keräsivät 1920-luvulla kalevanpoikatarinoita silloisen Vehmaan kihlakunnan alueelta. Näiden Helmer Winterin yhteen kokoamien tarinoiden pohjalta voi arvailla, että Rihtniemeen erinäisten kääkkänäisten kanssa saapuneet kalevanpojat olivat mustapartaisia, valkosilmäripsisiä ja kuusisormisia punakoita jättiukkoja, joiden jalanjäljet saattoivat olla kymmenenkin metrin mittaisia. Rihtniemestä ne lähtivät levittäytymään erityisesti Laitilan ja Kalannin alueille.
– Asuinpaikkana heillä oli joku nimeltä mainittu Vakka-Suomen tienoo, kuten Kirkkelinna, Nästi, Marippanvuori, Särkjärvi, Ropa, Uusikaupunki. Mieluimmin he oleskelivat luolissa ja synkissä metsissä. Aivan tilapäisesti mainitaan Vehmaan ja Taivassalon kirkkojen alustat heidän asuinpaikkoinaan, Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin suomentajana tunnettu Winter kirjoittaa.
Laitilan seudulla jättiläisten vaiheista muistuttavat monenlaiset maamerkit. Esimerkiksi yhä paikoillaan Valkojärven nykyisellä peltoalueella olevat karit kohosivat tai ennemminkin putosivat järvelle alunperin siksi, että kalevanpoika paiskasi veteen pari kourallista santaa, jotta ei kastaisi jalkojaan harppoessaan Untamalasta Laitilan kirkolle. Niin sanottu Kirkkelinnan kellotapuli taas on ainoa jäljelle jäänyt osa kirkosta, jota kalevanpojat yrittivät saada valmiiksi ennen kuin ihmiset ehtisivät rakentaa omansa. Nykyisen 8-tien lähettyvillä Kalevanpojanmäellä sijainneesta kivisestä Kalevanpojansängystä – jossa jättiläinen makasi jalat koukussa siten, että ihmiset kulkivat maantietä pitkin hänen polviensa alitse – ei sen sijaan liene tänä päivänä jäljellä enää pientä muruakaan.
Kalevanpoikataruista muistuttavien luonnonmuodostelmien katoaminen jäljettömiin ihmisen toiminnan seurauksena on omanlaisensa osa sitä samaa jatkumoa, josta itse kalevanpoikatarutkin meille kertovat, oli se niiden alkuperäinen tarkoitus tai ei. Kyse on luonnon väistymisestä sivistyksen ja kulttuurin tieltä, ja toisaalta myös niin sanottujen pakanauskontojen väistymisestä kristinuskon tieltä.
Jälkimmäiseen ilmiöön liittyy Rihtniemen Vihitynmaanrinkiä ja Suomen kristillistäjänä pidettyä Piispa Henrikiä koskeva tarina, jonka myötä ympyrä sulkeutuu, kun jättiläiset painelevat matkoihinsa samasta paikasta mistä ne tänne tulivatkin.
– Paikalla sanotaan olleen hiisiä, jotka pakenivat piispan manausta ja seilasivat punaisilla paasilla länteen, A.M. Tallgren kertoo.
Niinikään Tallgrenin kertoman toisen muunnelman mukaan lähtö tapahtui Pyhämaan Pamprinniemeltä.
– Lopuksi hiidet pakenivat koko maasta, kuten muuan vakkasuomalainen tarina tietää, lentämällä punaisilla paasilla taivaan ja maan välillä länttä päin, lähtien liikkeelle Pyhämaan Pampperin niemestä.
Ei ole ihme, että maa suurten jalkojen alla alkoi polttaa. Kun tarinat kertovat kirkonkellojen kolinan kiukustuttamista, erittäin huonosihtisistä jättiläisistä, jotka koittavat hiidenkiviä ja kalevanpojanvahoja kirkkoja kohti paiskomalla saada metelin loppumaan, vaikuttaa heidän pyristelynsä aivan yhtä tuhoon tuomitulta kuin niiden ihmisten, jotka yrittivät pitää kiinni vanhoista uskomuksistaan silloin kun kristinuskoa alettiin maahamme toden teolla juurruttaa. Tarujen Varsinais-Suomessa ei ollut tilaa sekä hiisille että ihmisille, eikä todellisessa Varsinais-Suomessa ollut tilaa sekä muinaisuskolle että kristinuskolle.
Kivisen ringin arvoitus
Reilun sadan metrin päässä Rihtniemen länsirannasta sijaitsee ketjuaidalla suojattu kaksikehäinen kivilatomus, jota kutsutaan Vihitynmaanringiksi tai Piispanringiksi. Ketjun sisäpuolella oleva alue on Pyhärannan seurakunnan omistuksessa, mutta sen ulkopuolinen metsä on yksityisaluetta. Ringin vieressä olevaan kiveen kiinnitetyn kyltin mukaan alueen on aidannut Lions Club Rauma vuonna 1965. Samainen kyltti kertoo ringin olevan “kansanperinteen mukaan hautapaikka”.
Vihitynmaanrinkiin ja sen alle mahdollisesti haudattuihin ihmisiin liittyy monenlaisia kansantarinoita, joista useimmat käsittelevät jättiläisten sijaan piispoja. Tarinoista tunnetuin lienee sellainen, jossa piispan alus haaksirikkoutuu Vihitynmaanringin lähettyvillä olevaan kallioniemeen, jota kutsutaan Piispankallioksi. Pelastustöissä menehtyy kaksi tai kolme paimenpoikaa, joille piispa toimittaa hautajaiset paikalla, johon myöhemmin ladotaan vainajien muistoksi kivinen rinki. Toinen muunnelma kertoo paimentytöistä, jotka kahlaavat mainitulle kalliolle. Myrsky yllättää paimentytöt, jotka hukkuvat veden kohotessa äkisti.
– Kun sitten piispa sattumalta tuli paikalle, siunasi hän ringin sisälle haudatut vainajat. Niin kertoo taru. On hyvin mahdollista, ettei siihen ole ketään haudattu, Akseli Kajantola pohtii kirjassaan Aikain takaa.
Pyhärannan kirkkoherrana vuosina 1935 – 1944 toiminut Yrjö Hormia yhdistää haaksirikkotarut piispa Henrikiin, joka tarinoiden mukaan olisi rysäyttänyt laivansa Rihtniemen rannikolle heti manattuaan hiidet matkoihinsa “Pahaltamaalta”. Hormia mainitsee myös kertomukset, joiden mukaan Vihitynmaanrinki ja Piispankallio liittyisivätkin piispa Arvid Kurkeen , joka olisi piileskellyt Piispankallion onkalossa paetessaan maahan hyökänneitä tanskalaisia vuonna 1522. Kustaa Killinen taas kertoo samaisen piispan etsineen pakoreissullaan turvaa mahdollisesti myös Torlahden kartanon myyttisestä Piispankellarista.
Kuten Kajantola toteaa, on täysin mahdollista, että Vihitynmaanrinkiin ei ole haudattu ketään. Paikalla vuonna 1955 kaivauksia tehneen Jouko Voionmaan tutkimusten mukaan se on jopa todennäköistä. Matti Huurre viittaa Voionmaan tutkimuksiin todetessaan, että Vihitynmaanringin ulompi kehä on ollut alunperin kahdeksankulmainen, kun taas sisempi kivikehä on ollut suorakulmio, ja toiminut mahdollisesti keskiaikaisen kappelin perustana.
Lähteet
Hormia, Yrjö: Pyhämaan – Pyhärannan 300-vuotisvaiheita
Huurre, Matti: Pyhärannan kiinteät muinaisjäännökset – inventointikertomus 1964
Kajantola, Akseli: Aikain takaa
Killinen, Kustaa: Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnassa
Pulkkinen, Risto: Suomalainen kansanusko: samaaneista saunatonttuihin
Tallgren, A.M.: Suomen muinaisuus I
Tallgren, A.M.: Varsinais-Suomen historia I
Winter, Helmer: Kalevanpojat – Kalevapoeg
