Jättiläisen jalanjäljillä: Ropan metsässä seisoo kivinen mysteeri – Impunkirkko on valtava kirkon muotoinen siirtolohkare, jonka historiaan liittyy paljon tarinoita ja uskomuksia

0
Laitilasta lähdettäessä Impunkirkko löytyy, kun Varhokyläntieltä jatketaan ensin Nummitielle, josta käännytään Koivistontielle, jota kuljetaan noin kilometri. Lohkare on metsässä tien vasemmalla puolella noin 200 metrin kävelymatkan päässä.

Ossi Nyström

Kun Matti Huurre toimitti arkeologista inventointia Pyhärannassa vuonna 1964, kertoi paikallisoppaana toiminut Väinö Lehtonen hänelle tarinan Kodisjoella asuneesta kalevanpojasta, joka palkattiin rakentamaan silta mantereelta Pyhämaan luodolle.

Jättiläinen oli jo ryhtynyt keräämään kiviä rakennusaineeksi, kun hän sattui kuulemaan, etteivät ihmiset aikoneetkaan maksaa työstä sovittua palkkaa. Kiukustunut kalevanpoika otti käteensä suuren kiven ja heitti sen Kodisjoelta kohti korkeuksia. Maaliinsa kivi ei kuitenkaan osunut, vaan tömähti lopulta Ropaan keskelle metsää. Tätä kiveä kutsutaan Impunkirkoksi.

Muun muassa Varsinais-Suomen esihistoriaa satakunta vuotta sitten tutkinut A.M. Tallgren liittää Impunkirkon kalevanpoikien sijaan hiisiin. Samoin tekee myös Pyhämaan ja Pyhärannan historiasta kirjoittanut Yrjö Hormia.

– Rohdaisissa oli hiisillä kirkkona (!?) suuri kivi, jota sanottiin Impun kirkoksi, kirkkoherra Hormia päivittelee kirjassaan.

Myös Kustaa Killinen puhuu Impunkirkosta pakanuuden aikaisena hiisien kirkkona. Hän mainitsee, että kiveä lakattiin kutsumasta kirkoksi siinä vaiheessa, kun Rohdaisiin rakennettiin oikea kirkko.

Killisen tavoin myös P.O. Ekko rinnastaa pakanat ja hiidet toisiinsa mainitessaan Impunkirkon Kirkkomuistoissaan. Luultavaa onkin, että Impunkirkosta puhuttaessa hiisillä on tarkoitettu ennemminkin seutua ennen kristinuskoa asuttaneita ihmisiä kuin tarujen jättiläisiä. Ekko kuitenkin arvelee, että pakanoiden palvontapaikan sijaan kivi olisi toiminut varhaisten kristittyjen jumalanpalveluspaikkana.

Tämä kaikki saattaa olla myös menneiden sukupolvien mielikuvituksen tuotetta. Mielikuvitusta lienee ruokkinut ainakin se tosiseikka, että kymmenen metriä korkean siirtolohkareen ylöspäin suippeneva, lähes kohtisuora luoteispuoli muistuttaa nimenomaan kivisen kirkon päätyä.

Voi olla, että ihmisillä ei ole koskaan ollut varsinaista tietoa siitä, että kivi olisi toiminut joskus kirkkona. He ovat vain vetäneet tällaisen johtopäätöksen siitä, että kivi muistuttaa nimenomaan kirkkoa.

Toisaalta voisi kai ajatella, että kivi on saattanut valikoitua sittenkin palvontapaikaksi tai ”kirkoksi” juuri erikoisen muotonsa vuoksi?

– Täysin mahdollista, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistotutkija Juha Nirkko toteaa.

Muun muassa rajakiviin perehtynyt arkeologi Timo Muhonen on asian suhteen skeptisempi.

– Suhtaudun melko epäilevästi siihen, että Impunkirkon nimeämisen taustalla olisi ollut kiven luonne palvontapaikkana. Luulen, että muoto on näytellyt keskeistä osaa lohkareen nimeämisessä.

Muhosen mukaan on kuitenkin kiistatonta, että poikkeavia maastopaikkoja ja esimerkiksi juuri erikoisen näköisiä kiviä on pidetty pyhinä eri aikoina eri kulttuureissa.

– Tämä pätee myös meikäläisittäin. On tosiasia, että osa lohkareistamme ja louhikoistamme on ollut aikojen saatossa erilaisten rituaalien sijoja ja uskomusten kohteita.

Ongelman ydin on Muhosen mukaan siinä, että on vaikeaa tai jopa mahdotonta todistaa, mitä jonkun tietyn kiven luona on puuhailtu satoja vuosia sitten.

– En ehkä tässä yhteydessä käyttäisi heti sanaa palvontapaikka, vaikka yliluonnollisille olennoille tiedetäänkin toisinaan esimerkiksi uhratun suurten kivien luona.

Vaikka Impunkirkon ”kirkkous” selittyisikin sen ulkomuodolla, ei samaa voi sanoa kaikista muista lohkareista ja kivikoista, joita kutsutaan kirkoiksi ympäri Suomea. Impunkirkolta ei ole pitkä matka esimerkiksi Pahojärvenkirkolle, joka on niinikään suuri siirtolohkare.

– Kirkko -päätteisiin kiviin on tosiaan melko usein liittynyt selityksiä, joiden mukaan pakanat pitivät paikalla epäjumalanpalveluksiaan tai että paikka olisi toiminut kirkkona ennen varsinaisia kirkkorakennuksia. Lisäksi joskus mainitaan, että paikalla olisi pidetty piilossa jumalanpalveluksia esimerkiksi Isonvihan aikaan, kun pitäjän kirkkoon ei uskallettu mennä. Neljännen selityksen mukaan joku noita, tietäjä tai vastaava on käyttänyt kiveä ”kirkkonaan” eli epäjumalallisten puuhiensa paikkana, Muhonen kertoo.

Viimeinen vaihtoehto tuntuu houkuttelevalta juuri Impunkirkon kohdalla, tunnettiinhan Rohdainen kansantarinoiden mukaan muinoin nimenomaan rohdoista ja niitä valmistaneista noidista. Nimelle on kuitenkin tarjolla myös yksinkertaisempia selityksiä.

– Kirkko oli keskiajalta lähtien mahtavin rakennus, jonka ihminen ylimalkaan tiesi. Sekä arkkitehtonisesti että sen takia mitä se edusti. Luonnonmuodostumaa verrattiin siihen ja nimettiin sen mukaan, Juha Nirkko toteaa.

Kiviä nimettiin kirkoiksi yksinkertaisesti siksi, että ne erottuivat kirkkojen tavoin ympäristöstään.

– Tietysti bonuspisteet jopa kirkon muodosta, Nirkko jatkaa Impunkirkkoon viitaten. Myös Muhonen on samoilla linjoilla.

– Lohkare on ”iso kuin kirkko” ja keskiaikaisten kivikirkkojen alueella kuten Lounais-Suomessa vielä samaa ainetta, mistä tulee lisäyhtäläisyys.

Lähteet:
Ekko, P.O.: Kalannin kirkkomuistoja III 1938
Hormia, Yrjö: Pyhämaan – Pyhärannan 300-vuotisvaiheita 1939
Huurre, Matti: Pyhärannan kiinteät muinaisjäännökset – inventointikertomus 1964
Killinen, Kustaa: Muinaisjäännöksiä Vehmaan kihlakunnassa 1885
Kivikoski, Ella & Koivisto, Olavi: Laitilan historia I 1969
Paasio, Veikko: Pyhämaan historia 1979
Tallgren: A.M. Varsinais-Suomen historia I 1931

Kuka oli Imppu?

Impunkirkkoa on todennäköisesti alettu kutsumaan kirkoksi lohkareen ulkomuodon vuoksi. Mutta kuka tai mikä oli Imppu?

– Imppu viittaa Ilmari-nimiseen henkilöön, jolla on mahdollisesti ollut jotain afäärejä kiven luona tai ainakin kivi on seissyt hänen omistamallaan alueella, Timo Muhonen arvelee.

Ilmarin tarkempi henkilöllisyys lienee haihtunut jonnekin menneiden vuosisatojen hämärään. Ehkä hän oli paikallinen maanviljelijä. Tai Ropalla taikojaan tehnyt tietäjä. Tai joku lähetyspiispalta vihkimyksensä saanut innokas varhaiskristitty, joka paremman paikan puutteessa ryhtyi toimittamaan jumalanpalveluksia maillaan olleen kirkon muotoisen kiven luona, jossa ihmisten tiedettiin ennenkin palvoneen jumaliaan.

Tai sitten kyse on kyllä ollut alueen omistussuhteesta, mutta etunimen sijaan sukunimestä tai talonnimestä. Tällöin asiaan saattaa liiittyä Pyhämaan kirkonkylässä sijaitseva Impun talo.

Veikko Paasion kirjoittaman Pyhämaan historian mukaan Impun talo on muodostettu jo keskiajalla. Sitä asuttanut suku on kuitenkin vaihtunut moneen kertaan. Esimerkiksi vuonna 1710 koko talonväki menehtyi ruttoon ja tilalle muutti uusi, Uudeltakirkolta tullut suku. Tämä on myös se suku, jonka aikana Impunkirkko on todennäköisimmin nimensä saanut.

Mutta miksi Impunkirkko olisi nimetty sellaisen Mannerveden tuolla puolen olevan talon mukaan, jonne linnuntietäkin pitkin on Ropalta yli kahdeksan kilometrin matka?

Mahdollinen selitys löytyy 1700–1800 -lukujen taitteessa suoritetusta isojaosta, jonka jälkeenkään tilojen maat eivät tulleet yhtenäisiksi alueiksi. Jotkut lohkot saattoivat jäädä hyvinkin kauas päätilasta.

– Pyhämaan monet talot saivat tällaisia manttaalin täydennykseksi annettuja ”siirtomaita” mantereelta Rohdaisten eri kylistä, nimittäin Hirslahden, Ropan, Varhokylän, Polttilan ja Ihoden alueilta, Paasio kirjoittaa.

Ei liene kauhean kaukaa haettua, että Impulle olisi annettu Ropasta metsäpalsta, johon kuului tietysti myös metsässä ollut suuri lohkare, jota kutsuttiin ehkä jo tässä vaiheessa kirkoksi aiemmin mainituista syistä. Nyt tuosta ”kirkosta” tuli uuden omistussuhteen vuoksi Impunkirkko.

Vaikka yllä esitetty selitys tuntuu järkeenkäyvältä, on silti täysin mahdollista, että isojakoasiakirjoihin perehtymällä löytyisi tieto, jonka mukaan Impun talolla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä juuri kyseisen maa-alueen kanssa.

– Pyhämaalaisille on kaikille jaettu sitä niittua sieltä aika paljon, siellä on sellaisia kaistaleita. Nehän ajoivat sitten talvella tuosta meren ylitse kenellä oli heinäladot siellä ja sellaisia kaikkia. Mutta en kyllä tiedä mitään siihen kiveen liittyvää. Itsekin ihmeteltiin, kun joskus kuultiin siitä. Kyllä me käytiin siellä sitten katsomassakin sillloin aikoja sitten, Impun talossa asuva Anita Lamminen kertoo.

Ihmismieli on siitä merkillinen, että se haluaa usein löytää erilaisille asioille ja ilmiöille mahdollisimman jännittäviä selityksiä, vaikka todennäköisemmät ratkaisut killuisivat suoraan silmien edessä. Jos Impunkirkko ei ole saanut nimeään Impun talolta tai suvulta, niin ehkä Imppu oli sittenkin suuri pakanapäällikkö Ilmari? Mitä jos taivaaseen kurkottavan kiven juurelle kokoonnuttiinkin muinoin palvomaan ilman jumala seppä Ilmarista ? Tai ehkä imppu viittaa impiin, joka puolestaan johtaa meidät katolisen ajan Neitsyt Maria -kultin jäljille?

Vähemmän korkealentoinen selitys voisi löytyä esimerkiksi Väinö Lehtosen tämän jutun alussa kertomasta kalevanpoikatarinasta. Olavi Koivisto esittää Laitilan historia I -kirjassa, että kirkoiksi kutsuttuja kivimuodostelmia ei pidä ymmärtää todellisiksi kirkoiksi, vaan uskomusten ja tarinoiden maailmaan kuuluviksi paikoiksi.

– Kirkko liittyy yleensä tarinoissa kalevanpoikain tai hiisien nimiin. Nämä taas tajuttiin yleensä pakanuuden aikaan kuuluviksi, jopa sen symbolihahmoiksi, Koivisto kirjoittaa.

Tässä valossa tuntuu mahdolliselta, että Impunkirkon nimi ei liity mihinkään todelliseen henkilöön tai tapahtumaan. Sen sijaan Imppu saattoi olla juuri se kalevanpoika, jonka toimesta kivinen kirkko alunperin paikalleen paiskattiin.