Kunpa joku hevonen ilahtuisi kun näkee minut

0

Pirkko Varjo

Sain aloittaa ratsastustunnit noin kymmenvuotiaana. Työläisperheen lapselle ratsastus oli ylellinen harrastus ja tunneille pääsyä edelsi vuosia kestänyt harras mankuminen sekä sydäntäsärkevän vakava hevoshulluus.

Halusin olla reipas ja rohkea hevostyttö. Esikuvat sain hevoskirjoista, joissa lettipäiset ponitytöt kesyttivät vikuroivia ongelmahevosia mennen tullen, osasivat tulkita hevosen käytöstä paremmin kuin ketkään muut ja viettivät päivänsä tallissa tai kiinnostavilla ratsastusretkillä.

Ei siis ihme, että lupaus päästä vihdoin kokeilemaan oikean hevosen selässä istumista oli iso juttu. Ongelma oli vain siinä, että minua pelotti. Ei vain vähän jännittänyt, vaan pelotti niin, että mahaan sattui, pyörrytti ja oksetti.

1970-luvun alussa ei ollut mitään pehmeitä vaihtoehtoja oikein mihinkään eikä varsinkaan ratsastuksen aloittamiseen. Pienet lapset kammettiin isojen hevosten selkään ja toivottiin parasta. Mitään tutustumis- tai hoitotunteja ei ollut ja tunneille hevoset tuotiin valmiiksi satuloituina.

Jokaisella tuntihevosella oli isompien tyttöjen joukosta valikoitunut hoitaja joka vahti mustasukkaisesti ”omaa” hevostaan. Jotkut tytöistä olivat todella ilkeitä ja ivallisia ja päälle päätteeksi roikkuivat mielellään kentän reunalla seuraamassa onnettoman aloittelijan yrityksiä pysyä hevosen selässä. Ilmapiiriä ei voinut millään muotoa sanoa kannustavaksi.

Kävin muutaman vuoden ratsastustunneilla, sillä se oli ainoa tapa saada olla hevosten lähellä. Pelko ei juuri hävinnyt. Mahaan sattui aina ennen tuntia ja olin iloinen, jos tunti jostain syystä peruuntui mutta kuitenkin niin, että ehdin jo päästä talliin asti.

Nautin eniten tallissa olemisesta, hevosten äänestä kun ne rouskuttivat kaurojaan, tallin hajusta. Istuin kauralaatikon päällä ja haaveilin siitä, miten jonain päivänä joku hevonen ilahtuu kun näkee minut.

Noiden vuosien tähtihetki – tämän muistan kirkkaasti – oli se, kun kerran pääsin karsinaan ja sain harjata hevosen. Muistan, miten onnellinen olin, miten tunsin, että maailmassa ei juuri nyt ole mitään eikä ketään muita kuin hevonen ja minä ja että siinä on kaikki, mitä tarvitaan.

Pelosta ei voinut puhua kenellekään. Luulin, että kukaan muu ei pelkää ja että olen jotenkin viallinen, vääränlainen.

Nyt varmaan sanottaisiin, että podin huijarisyndroomaa, ja ehkä se oli juuri sitä. Joka tapauksessa olin täysin varma siitä, että aito hevostyttö ei pelkää ja koska minä pelkäsin, en ollut aito eikä minusta sellaista ikinä tulisi.

Hevosharrastus jäi kymmeniksi vuosiksi. Aikuisena aloitin sen uudestaan, sillä hevoshulluus ei kadonnut vaikka harrastus jäi.

Osasin jo käsitellä pelkoani ja onneksi myös tallikulttuuri on vähän muuttunut 70-luvusta. Hiukan haikeana ajattelen kuitenkin niitä vuosia, jotka menetin, ja kaikkea, mitä olisin voinut oppia ja kokea.

Tein helmikuun 9. päivä julkaistun jutun Laitilan hevosharrastusmahdollisuuksista. Liikutuin, kun ratsastuksenohjaaja Nina Stallbacka-Rusi kertoi sosiaalipedagogisesta hevostoiminnasta.

Siinä hyväksytään ja annetaan tilaa myös pelolle, autetaan voittamaan se. Pääosassa ei ole ratsastaminen, vaan ihmisen ja hevosen välinen vuorovaikutus.

– Jos pelkää mennä hevosen selkään, ei tarvitse, tai voidaan ottaa vaikka taluttaja molemmin puolin.

Miten ihanalta se kuulosti! Olisipa joku sanonut noin 50 vuotta sitten.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka haaveilee yhä hevosystävästä

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here