Täst kulmast: Onpa kiva kun törmättiin

0

Hiljaisuus tuntuu joskus sietämättömältä. Yksin ollessa se ahdistaa silloin, kun ei tahtoisi olla yksin. Seurassa tilanne on monimutkaisempi.

Ajan viettäminen toisten ihmisten kanssa hiljaisuuden keskellä tuntuu sekä ajan että seuran tuhlaamiselta. Sosiaalinen tilanne jossa emme ole sosiaalisia on lähtökohtaisesti järjenvastainen ja elämä taas on mielekästä lähinnä silloin, kun siinä tuntuu olevan jotakin järkeä.

Saattaa tuntua ainutkertaisten elinpäivien absurdilta väärinkäytöltä osallistua esimerkiksi sellaiseen etäkokoontumiseen, jossa nytkähtelevät pikselimössönaamat yskähtelevät kukin vuorollaan kurkkunsa selväksi, mutta eivät sitten sanokaan mitään. Eikä tilanne yhtään sen miellyttävämmäksi muuttuisi, vaikka kokoontuisimmekin kaikki jonnekin nurkkapöytään kilisyttämään yhdessä kahvilusikoita.

Varmin ratkaisu ongelmaan on se, että tapaaminen jätetään jatkossa pitämättä. Tuskin siitä kukaan loukkaantuu, jos yhdessä päätetään, että mitään yhteistä ei ole. Jos tapaamisen peruminen ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole mahdollista, tai tilanne tulee vastaan pyytämättä ja yllättäen, ei auta muu kuin keksiä jotakin puhuttavaa.

Puheenaiheen olisi hyvä olla sellainen, joka on kaikille tuttu, mutta joka ei aiheuta suuria ristiriitoja. Periaatteessa voi siis jutella vaikka säästä. Tässä tosin on se ongelma, että säästä puhumalla ikään kuin myöntää avoimesti toiselle, että sinun kanssasi minä en keksi mitään muuta puhuttavaa kuin tämän.

Tällainen rehellisyys ei ole hyvästä, sillä vaikka suomalaiset toitottavat jatkuvasti olevansa rehellistä ja suorapuheista kansaa, perustuu suurin osa sosiaalisesta kanssakäymisestämme siihen, että me valehtelemme lakkaamatta toisillemme.

Esität olevasi kiinnostunut, kun selitän mitä kissani ovat viime aikoina puuhailleet. Kehun, että hyvää kuuluu, vaikka oikeasti en ole nukkunut viikkoon, sillä elämänkumppanini on täyttänyt talomme tupajumeja kuhisevilla rokokookalusteilla, jotka pitävät öisin outoa narinaa. Sanot, että olipa kiva nähdä, vaikka suurimman osan ajasta me vain yritimme epätoivoisesti täyttää välillämme leijuvaa tyhjyyttä joutavuuksilla, samalla kun odotimme malttamattomina sitä hetkeä, jolloin olisi korrektia käynnistää lähtörituaalit.

Kotiin saavuttuani haukun pataluhaksi kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olen päivän mittaan jutustellut ystävällisesti. Puolisoni myötäilee, vaikka oikeasti hän pitää purkaustani osoituksena siitä, että olen narsistinen ihmishirviö.

Ihmisten seurassa hiljaisuudessa oleminen tuntuu väärältä, koska hiljaisuuteen ei sisälly ainuttakaan sellaista sosiaalista valhetta, joka saisi tilanteen tuntumaan oikealta. Siksi pitää pysäyttää äkkiä tämä ahdistava totuuden hetki ja kehua kuinka kiva tunnelma meillä täällä on.

Ossi Nyström

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja.