Täst kulmast: Surkeakin ystävä voi tervehtiä tuntematonta

0

Iida Kauppi

Ensi sunnuntaina vietetään ystävänpäivää. Moni on sen varmasti jo huomannutkin, sillä varsinkin mainostajat ovat haistaneet päivässä hyvän markkinaraon. Ja, totta vieköön, kaupustelijat ovat oikeassa. Ystävyyttä tulisi vaalia, sillä se jos mikä on tärkeää.

Oikeasti olen surkea ystävä. Soitan ystävilleni todella harvoin, näen ehkä kerran vuodessa, en muista syntymäpäiviä enkä käy kylässä.

Ehkä koen työn, perheen ja lasten harrastusten ympärillä olevan riittävästi sosiaalisia kontakteja. Energiani menee arkipaletin pyörittämiseen.

Lohduttelen itseäni sillä, että muistan ystäviäni kuitenkin mielessäni. Ja todellakin toivon, että kun sopiva tilaisuus tulee, voisimme nähdä. Tai jos ystävälläni on murheita, hän ottaisi yhteyttä.

Haaveilen myös siitä, että kun ruuhkavuoden hellittävät, niin käyn kahviloissa, harrastuksissa, näyttelyissä ja jopa matkoilla ystävieni kanssa. He ovat ihania ihmisiä!

Suomen Punaisella Ristillä on ystävänpäivän kampanja Nähdään – toisemme. Sillä Punainen Risti haluaa muistuttaa, että jokainen voi vähentää yksinäisyyttä ottamalla toiset ihmiset huomioon ihan tavallisin teoin.

Yksi tällainen on tervehtiminen. Opin tervehtimisen kulttuurin levittämisen vuosia sitten, kun vein lapsia ensimmäisiä kertoja päiväkotiin.

Hoidon pihalla toisensa aamuisin ja iltapäivisin ohittamat, toisilleen tuntemattomat vanhemmat tervehtivät toisiaan. Lapsi oli samassa ryhmässä tai ei ollut, sillä ei ollut väliä.

Joku oli aloittanut tervehtimisen kulttuurin, ja minäkin opin tavoille. Tervehtiminen tuntui paljon kivemmalta kuin pään painaminen alaspäin, että ihan kuin en huomaisi, että vastaani kävelee toinen ihminen.

Olen yrittänyt levittää tervehtimisen kulttuuria eteenpäin. Kolmas lapsi meni eri päiväkotiin, jossa tervehtimisen kulttuuria ei ollut.

Minä kuitenkin sinnikkäästi tervehdin samaan aikaan lapsiaan hoitoon vieviä. Aikuiset oppivat nopeasti. Toivottavasti tapa jäisi elämään.

Toinen paikka, jossa tervehdin usein tuntemattomia, on kotikyläni lenkkipolku. Siellä osa katselee muualle, vaikka kapean polun takia ohitamme toisemme metrin läheisyydeltä. Minusta tuntuisi kiusallisemmalta olla ikään kuin huomaamatta toista, vaikka se ei mitenkään ole mahdollista.

Olen myös joutunut ojentamaan nuorta polveamme. He voivat keskittyä omaan puhelimeensa, kun kaveri tekee lähtöä pois vaikkapa autokyydistä tai kotoa kyläilemästä. Tökkään olkapäähän ja muistutan: Sano nyt kaverille hei. Automaattisesti ei alakoululaisiltamme myöskään tule esimerkiksi hammaslääkäristä lähtiessä sanoa kiitos hei.

Tervehditään toisiamme! Se on helppo tapa huomioida toinen ihminen. Siitä tulee itsekin hyvälle mielelle – ja joskus tervehtiminen voi jopa edetä keskusteluun saakka.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja.