Täst kulmast: Tunnenko toisen ihmisen

0

Inga Nuojua

Heräsin tuttuun tapaan keskellä yötä. Ajatukset lähtivät laukkaamaan. Silloin on turha toivoa nopeaa uudelleen nukahtamista. Päädyin pohtimaan, muistaako ihminen aikuisiällä kouluaikansa opettajien sanomisia.

Kävin mielessäni läpi omia opettajiani: nimet kumma kyllä muistin, mutta harva tuntuu sanoneen mitään mieleenpainuvaa. Nekin, mitä muistan, ovat pikemminkin asioita, joita ei varsinaisesti opettu. Onneksi opettajille maksetaan opettamisesta eikä tuloksellisuudesta – miten sitä mitattaisinkaan.

Yksi kirkas kuva muistojen laarista ponnahti oppikouluajan uskontotunnilta. Opettajana oli kylän pappi, joka kertoi edellisyöstään. Oli valvonut ja katsellut nukkuvaa vaimoaan. Tullut siihen tulokseen, että tuossa on ihan vieras ihminen.

Väite tuntui rippikouluikäisestä niin käsittämättömältä, että jäi mieleen. Miten perheellinen, useamman lapsen isä sanoo vaimostaan noin.

Mutta elämänkoulu on tehokas opetuksen antaja – tuloksellisempi kuin koululaitos konsanaan. Monta kertaa olen lähipiirinkin ihmisistä saanut huomata, että olen vain luullut tuntevani.

Vieressäni tasaisesti krooh puuh-ääntelevän ukon kanssa yhteistä taivalta on pian puoli vuosisataa. Luulisi siis yhteiselon olevan yhtä harmoniaa.

Mitä vielä. Vakio ihmettelyn aiheeni vähintään viikottain on, miten ukko pystyy ymmärtämään sanomiseni kertakaikkisen väärin. Minä kuulemma en osaa sanoa selkeästi.

Minä taas epäilen, että hän ei ole kuunnellut tai on tahallaan tulkinnut minua väärin. Pohdiskeleva asioista keskusteleminen on ukon mielestä akkojen kotkotusta.

Koko sana tuntea on kovasti yliarvioiva. Ihmisen voi tuntea siinä mielessä, että hänet erottaa väkijoukosta eli pikemminkin tunnistaa.

Se, mitä ihminen sisimmältään on, sitä on liki mahdoton selvittää. Irrallisista asioista voi yrittää koota kuvaa. Helposti harhautuu uskomaan sitä koko totuudeksi.

Lisäongelmia koituu siitä, että olemme taipuvaisia täydentämään käsityksemme toisesta ihmisestä omasta arvo- ja ajatusmaailmastamme käsin. Se lisää niiden järkytysten todennäköisyyttä, että toinen osapuoli toimii vastoin kaikkia ennakkokäsityksiämme.

Ukko kääntää kylkeä. Minulle tulee vastustamaton halu hiukan tönäistä kysyäkseni, ajatteleeko hän tuntevansa minut.

Kuvittelen seuraukset. Ensin hölmistynyt kysymys: “Herätitkö tuon takia?” Kun kysymykseni olisi saavuttanut hänen tajuntansa täysimääräisesti, seuraisi painokelvotonta tekstiä.

Luovun siis kysymisestä, vedän peiton korvilleni. Viimeisenä ajatuksena ennen nukahtamista tulee mieleeni meidän runoilijamme Eeva Heilalan useammassa yhteydessä sanoma: ” Luontoon en ole koskaan pettynyt, ihmisiin niin monta kertaa .”

Kirjoittaja on eläkkeelle jäänyt biologi, joka on kotoisin Laitilasta.