Eija irrottaa keulaköyden ja ja lähtee vapaille vesille

2
Eija Eskola-Buri työskenteli Laitilan Sanomissa yli 30 vuotta. Nyt on uusien unelmien aika.

Timo Rantanen

Moneen tuhon loukkoon voi mies täällä joutua aatoksiensa retkellä (Aleksis Kivi). Vähän noin se kohdallanikin meni, kun tyrkyttäydyin haastattelemaan entistä pomoani.

Ei tuloksena ole haastattelu, vaan kummallinen kertomus kohtaamisista. Pelko on siinä, että pahimmassa tapauksessa joku vielä lukee kirjoitelman.

Tapaamani henkilö on päätoimittaja Eija Eskola-Buri. Paitsi ettei hän ole kuin Burin Eija tai pelkkä Eija.

On kevät 1988. Olin kirjoitellut Laitilan Sanomiin koripallojuttuja parisen vuotta. Yritin päästä oikein toimittajaksi. Jussi Marttala soitti, ettei valitettavasti valinta nyt osunut sinuun.

Jostain kumman syystä istun Laitilan Sanomien alakerran kahvihuoneessa saman vuoden toukokuussa. Oikealla puolellani istuu nuori, hento ja naurava tyttö. Hän on se Eija, joka vei paikkani. Jäin kakkokseksi.

Elämme saman vuoden kesäkuuta. Olen töissä sukulaiseni rakennustyömaalla. Paikalle ajaa auto, josta nousee LS:n päätoimittaja Martti Perävainio.

Hänellä on yksinkertainen kysymys: Tuletko toimittajaksi? Helppo vastaus: Tulen.

Elokuun 1. päivänä vuonna 1988 Eijasta ja minusta tuli kollegoja.

Kun koitti 90-luvun vaihde oli Laitilan Sanomissa täydellinen hulabaloo. Tuli konkurssi, päälliköt vaihtuivat, ja omistajiksi valikoituivat Vakka-Suomen Sanomat ja Turun Sanomat. Tarvittiin uusi päätoimittaja vuonna 1993.

Kokeilin minäkin siipiäni. Olin illalla yksin toimituksessa, kun puhelin soi. Toisessa päässä oli Vakka-Suomen Sanomien päätoimittaja Erkki Sirkiä. ”Päätoimittajaksi on valittu Eija Eskola-Buri.” Asia selvä.

Kait se jonkin aikaa pänni, että jäin taas Eijalle kakkoseksi, mutta ei siinä kauaa mennyt – pari kuukautta ehkä, ja sitten iskin kädet kyynärpäitä myöten ristiin.

Luojan kiitos, etteivät minua valinneet.

Luin joskus Hesarista tekstin, mikä meni aika tarkasti niin, että mitä uskallat kertoa työkaverillesi, koska hän voi olla hetken päästä pomosi.

Moinen sanoma ärsytti minua. Miten niin uskalla kertoa? En koskaan kokenut, että Eija olisi ollut sen kummempi minua kohtaan tasavertaisena kollegana kuin päällikkönänikään.

Sitä paitsi hän aina tuli kysymään, että voisitko, ehtisitkö sinä mennä sinne tai sitten tänne ja tuonne. No ehdin, voin.

Turha on alaisen kiukutella tai kieltäytyä, jos ei pätevää syytä ole. Määräyksen voi pukea pyynnöksikin.

Luottamus. Siinäpä sana. Vaalisalaisuus on lähes pyhä asia, mutta saatoimme Eijan kanssa keskenämme kertoa, ketä olimme viime vaaleissa äänestäneet.

Tässä on aivan erityinen merkitys paikallislehdelle.

En nytkään siteeraa Eijaa, koska ei ole kyse haastattelusta. Ajatus on kuitenkin siinä, että minä ja ex-pomoni kuuluvat liikkuviin äänestäjiin. Omalla kummallisella tavalla sitä on lehtikin.

Ajatus menee niin, ettei sitouduta mihinkään muuhun kuin siihen, mikä on ympäröivälle yhteiskunnalle hyväksi.

Kun Laitilan Sanomien omistaja vaihtui, oli katujen kertomus se, että Turun Sanomat päättää, mitä Laitilan Sanomat kirjoittaa. No ei.

Eija kertoo soittaneensa ainoastaan yhden kerran journalistisessa tilanteessa TS:n silloiselle toimitusjohtaja Mikko Ketoselle vähän tyyliin, että mitä nyt?

– Vastaus oli, että anna palaa, muistelee Eija.

Tarkoittaa sitä, että toimitus päättää, mitä se kirjoittaa. Asiaan eivät puutu sen kummemmin omistajat kuin ilmoittajatkaan.

Lehti ilman lukijoita ei ole lehti. Silti aina löytyy niitä, jotka lukevat rivien välistä outoja ajatuksia, joita toimituksessa ole tullut mielenkään.

– En tajua, miten ne teoriat syntyvät. Ei huonoistakaan asioista saa vaieta, ja teemme lehdessä virheitä, mutta kaikkea kritiikkiä ei voi ymmärtää, sanoo Eija.

– Eipäs-juupas väittely on älytön vaihtoehto. Moniäänisyys on eri asia.

Oli aika kehityskeskustelujen. Toimittaja Rantanen menee päätoimittajan kämppään, ja Eijan ensimmäinen kysymys on: Mitä kuuluu?

No, mitä helkkaria sinä tuollaista kysyt. Tässähän minä päivittäin, melkein tunneittain raportoin kuulumisistani. Olin puolinärkästynyt.

Minähän roikuin Eijan työhuoneessa taukoamatta. Aina oli kysyttävää, aina kerrottavaa. Minulle se suotiin.

Toukokuussa 2007 kyykin taas päätoimittajan tuolin takana ja tuijotin hänen näyttöpäätettään. Hän räpläsi puhelintaan ja närjäisi:

– Voisitko nyt mennä pois.

Menin. Oli niin, että Eija metsästi itselleen hoitoja TYKS:ta. Hänellä oli todettu rintasyöpä. Kait minä sairaudesta jo tiesin, mutten juuri siitä hektisestä hetkestä mitään. Nolotti jälkikäteen.

Pohdintani oli ollut raadollinen, mutta oikeasti tunsin epätoivoa. Ei tällaista saa tapahtua! Pyhin kyyneleitä hihaan, kun olin yksin.

Eija on ollut 28 vuotta Laitilan Sanomien päätoimittaja ja kuusi vuotta samassa pestissä myös Uudenkaupungin Sanomissa . Hän on ollut tulosvastuullinen, vaikkei toimitusjohtajan titteliä olekaan kantanut.

Olen kymmeniä kertoja kuullut hänen sanovan: ”Olen kirjoittaja enkä mikään byrokraatti.”

Olla toimittaja on ollut hänen unelmansa. Eija jätti suomen kielen ja kirjallisuuden opinnot yliopistossa, kun 80-luvun alussa aukeni paikka itäturkulaisessa Kulmakunta -lehdessä Turussa. Sen oli muuten perustanut Laitilan Sanomien silloinen päätoimittaja Onni Vihavainen.

Nyt hän ollut kahden paikallislehden päätoimittaja. Ei hän kiellä eikä myönnä asian stressaavuutta.

– Siinä on kahden kaupungin erilainen kulttuuri ja kahden toimituksen omanlaisensa elämä. On vaikea keskittyä, kun kuitenkin haluaa aina olla läsnä. Se on kuitenkin aina ollut tavoitteeni.

Kun 23 vuotta olin Eijan aisaparina, tiedän, millaisen humanistin kanssa olin tekemisissä. Vammaisten pakkosiirto Meijerin asuntolasta sai aikaan raivoa. Sitä en enää ollut todistamassa, mitä vanhuspalvelujen yksityistämispyrkimys aiheutti. Tiedän, ettei myötätuntoa Eijalta.

Harva tietää, mitä tai miten toimituksessa oikeasti asioita puidaan. Se ei tarkoita sitä, että faktoista luovuttaisiin, mutta mielipiteet saavat näkyä vain pakinoissa ja kolumneissa.

Kun intohimona on puhtaasti kirjoittaminen, tulee tehdä päätöksiä.

– Olen jo 58-vuotias. Puoliso on ollut eläkkeellä kolmisen vuotta. Nyt irroitan keulaköyden ja lähden vapaille vesille, maalailee Eija.

Ehkä parhaiten yhteiselämästämme kertoo oheinen teksti, jonka Eijalle laadin, kun hän täytti 50 vuotta.

Olet seissyt kuin metsän kaunis mänty,
runko ylväänä ja neulaset syvän vihreinä.
Aina ovat oksillasi hyppineet hilpeät oravat
ja leikkineet livertävät linnut.
Sinussa elämä sykkii, sinun kaarnaasi on helppo halata.
Sellainen sinä olet.

Koit senkin hetken,
kun hämyn silmäluomi laskeutui
ja iskivät jäätävän vastatuulen pärskeet kasvoillesi.
Silloin lukemattomien sielujen kuoro yhtyi lauluun vailla sävelmää:
hyvät henget herätkää, häntä auttakaa, varjelkaa.
Olit yksin, muttet kuitenkaan. Kyllä, kyllä sinua rakastetaan.
Sellainen sinä olet.


Milloinkaan et ole kurkottanut tähtiin,
ja sitä paitsi – mitä niillä tekisitkään,
kaukaisilla kylmillä pisteillä, joita eivät myötätunnon sanat ympäröi.
Niinä epätoivon päivinäsikin näytit muille urheasti,
ettei auringonnousua tarvitse vahtia.
Se tulee omalla ajallaan ja näkyy omalla tavallaan.

Olkapääsi on niin kaunis ja tyyni
kuin tuulelta unohtunut pieni lampi.
Vaikka puutarhasi olisikin hieman surullinen,
et ikinä estä, kun kysyy: Saanko levätä tässä hetkisen?
Sinä kuuntelet ilot, tuskat ja vuodatukset, varmaan turhauttavatkin.
Mutta keitaasi antaa aina kevyemmät askelet vaeltajalle ja juomatilkan janoiselle.
Sellainen sinä olet.


Rakastat merta, eikä sitä pidä pyytää anteeksi.
Usko vain vuosia ja kaukaista aamun tuulta.
Astu veneeseen ja ota mukava kurssi.
Kulje saarien lomitse ja ole vapaa.
Vaikka miten muukalaiset rannoilla heristävät nyrkkejään,
älä välitä, ole vapaa.
Muista sekin: ovat merensiniset laineet
ja niihin monet hukkuneet,
mutta rumempia ovat rantojen lahonneet hylyt.
Ja kerrankin: Sellainen sinä et ole.

Lisättu 9.3. kello 9.41 puuttunut tieto. Tekstin on kirjoittanut Timo Rantanen.

2 KOMMENTIT

  1. Jäi epäselväksi, kuka tekstin on kirjoittanut. Ylhäällä tekijänä lukee Eija Eskola-Buri, mutta tekstistä saa käsityksen, että sitä kirjoittaa joku toinen Eija?

    • Hei kiitos palautteesta! Tekstin on kirjoittanut Laitilan Sanomien entinen toimittaja Timo Rantanen. Eija laittoi tekstin nettiin, ja näköjään unohtui laittaa kirjoittaja oikein. Korjaamme sen. Terveisin Iida Kauppi, Laitilan Sanomat.

Comments are closed.