Tällainen erikoinen tapaus sattui kohdalleni viime viikolla Keskuskadun ja Vihtorinkadun risteyksessä. Vastaani käveli Takalan Maija , entinen työkaverini.
Hänellä oli kasvoillaan sama valoisa hymy kuin vuonna 1988 aloittaessani toimittajana Laitilan Sanomissa . Ilmoitusasemoijana työskennelleen Maijan ja minun tiemme kohtasivat, kun paikallislehdissä oli juuri siirrytty tietokoneaikaan.
Sitä ennen toimittajat naputtelivat juttunsa kirjoituskoneella paperille. Olen ollut onnekas saadessani tehdä journalistin ja päätoimittajan töitä isojen myllerrysten vuosina.
Nyt on tullut aika kiittää.
Kiitän lukijoitamme, joita on muuten ihan käsittämättömän paljon. Jokaisella numerollamme on keskimäärin 12 000 lukijaa!
Paikallislehti on ihmisiä lähellä – aina. Sen on todistanut myös tämä korona-aika, jolloin lehtemme verkkosivujen kävijämäärät ovat rivakasti kasvaneet.
Paikallisen tiedon jano on ikuista.
Kiitän yhteistyökumppaneitamme ja haastateltaviamme, yrittäjiä ja ilmoittajiamme.
Kiitän poliitikkoja, joilta tulee tasaisesti ärhäkkää palautetta. Yhteydenotot kertovat siitä, että teemme paikallislehdessä merkityksellistä työtä.
Ei todellakaan ole samantekevää, mitä lehdessä lukee. Mitä lähempänä juttu on omaa elinpiiriä, sitä varmemmin se koskettaa ja humahtaa tunteisiin.
Toimittajan työnä on kertoa keskeneräisistä asioista, mikä ei aina valmistelijoita miellytä. Paikallislehti saa silloin kuulla kunniansa, että se on “sotkenut” asiat kertomalla kuntalaisille tiedon muka liian aikaisin, vaikka oikeasti kuntalaisten kuuluu tietää, mitä hankkeita on vireillä.
Saamme myös kannustavia viestejä. Lukijat ovat iloisia siitä, kun joku asia on nytkähtänyt lehtijutun jälkeen eteenpäin.
Kiitän monipuolista ja energistä vakituisten avustajien joukkoamme. Kiitän lehden kustantajaa Plari Oy:tä luottamuksesta.
Halaan lehden henkilökuntaa, entisiä ja nykyisiä plarilaisia, joiden kanssa on ollut ilo työskennellä. Paikallislehti syntyy yhdessä tekemällä.
On juttuja, jotka unohtuvat ja on juttuja, jotka jäävät mieleen. Yksi viimeksi mainituista on Solina Saarikosken kirjoittama henkilökuva laitilalaisesta Varpu Elosta ( LS 4.12 .).
“Mitäs kirjoitettavaa minussa nyt olisi”, 90-vuotias haastateltava kummasteli toimittajalle. Lopulta hän päätti ottaa itsekin asiasta selvää.
Onneksi.
Viisas nainen havahdutti miettimään, miten tavallinen arki on sittenkin ihmisen parasta aikaa. Hän rohkaisi ihmisiä tekemään asioita, jotka tuovat iloa ja onnea elämään.
“Voi, miten keväisin on ihanaa kuulla ensimmäisen kerran mustarastaan laulavan”, hän kuvaili aina yhtä ainutkertaista tunnetta.
Toimittajan työssä vuodet kuluvat vauhdilla. Eräänä lokakuun päivänä viime vuonna tajusin olevani 58-vuotias.
Unelmiaan kannattaa harkita tarkkaan, sillä niillä on taipumus toteutua.
Parikymppisenä halusin olla toimittaja paikallislehdessä. Nyt lähden toteuttamaan uutta unelmaani ja ryhdyn vapaaksi kirjoittajaksi.
Tervetuloa seuraajani Teija Uitto luotsaamaan Laitilan Sanomia kohti satavuotissynttäreitä!