Moni muistaa, missä oli, kun kuuli prinsessa Dianan kuolemasta, seuratessaan New Yorkin World Trade Centerin kaksoistornien sortumista tai saadessaan tietää Trumpin valinnasta presidentiksi. Mutta kuinka moni muistaa, missä oli tajutessaan olevansa keski-ikäinen? Niinpä!
No, minäpä muistan. Olin muutama viikko sitten meren jäällä. Allani olivat ensimmäistä kertaa retkiluistimet ja ympärilläni puitteet, jotka sopivat mielessäni rakentamaani kuvastoon täydellisesti: rannan tervalepät olivat satumaisessa huurteessa, pakkanen silitteli poskipäitä ja edessäni oli mahtava jäärata.
Kuvastoon tietenkin kuului, miten viiletän luistellen pitkin jään pintaa, tuuli viuhuu korvissani ja lykin sauvoilla lisää vauhtia. Tosiasiassa tärisin kauhusta, painoin sauvojen terät epätasaiseen jäähän ja yritin vain pysyä pystyssä. Tunne oli: yritä pysyä hengissä.
Kun uskalsin lähteä liikkeelle, huusin mukaani tuekseni tulleelle puolisolle, että ”Apua, nää menee kauheaa vauhtia!”. Sitten hän käveli – kyllä, KÄVELI! – ohitseni ja otti minut vastaan. En minä varsinaisesti iskeytynyt vauhdissa puolisoni syliin, mutta voi kait menoani juuri ja juuri liukumiseksi sanoa. Otsaani vasten tunsin hänen rintansa vavahtelevan pidätetystä naurusta.
“Joku sanoo, että ikä on vain numero. Minä sanon, että hitot se mikään pelkkä numero ole.”
”Mitä ihmettä on tapahtunut”, minä vaikeroin pahoin pettyneenä. Olen aina ollut liikunnallinen, tottunut vauhdikkaisiin menoihin ja innostunut uusista asioista. En tosin ole ollut minkäänlaisten luistinten päällä varmaan yli vuosikymmeneen. Ehkä se on tässä iässä ratkaisevaa? Ja sitä paitsi, olin jo huomannut aiemmin pyörälenkeillä jarruttelevani alamäissä. Olen siis alkanut pelätä, että jotain sattuu!
Kun ajelimme kotiin päin, olin aika hiljainen. Jossain vaiheessa sitten tokaisin tilanteen jäällä olleen todella konkreettinen havahtuminen siitä, että täällä ei olla ikuisesti. ”Memento mori”, minä huokaisin, muista kuolevaisuutesi. Joku sanoo, että ikä on vain numero. Minä sanon, että hitot se mikään pelkkä numero ole. En minä itseäni vanhaksi tunne, mutta monin tavoin on tullut selväksi, ettei tässä enää nuoriakaan olla – siitä kait keski-iässä juuri onkin kyse?
Kotiin tultuamme keitimme kahvit, niin suomalaiset tapaavat tehdä ilossa, surussa ja syvissä mietteissä. Mies alkoi lukea päivän lehteä ja alkoi yhtäkkiä nauraa hohottaa. Rauhoituttuaan hän pyysi kuuntelemaan myytävät-palstan ilmoitusta: ”Myydään kerran käytetyt retkiluistimet”, hän luki kerran-sanaa merkityksellisesti painottaen, miten kuten naurultaan pystyi.
Kyllä se nauratti, ihan täydellistä tilannekomiikkaa! Mutta sydämestäni pyyhkäisi myös myötätunnon hyökyaalto kohti retkiluistimiaan kaupittelevaa. Minä, jos kuka, ymmärsin mitä hän on luultavasti käynyt läpi. Itse päätin kuitenkin toisin; ensi jäillä koittaa uusi yritys. Ja jos satutaan samoille jäille, niin minä olen siis luultavasti se, joka nojailee pettymystään puhisten vahvaotteisen miehen syleilyssä.
Solina Saarikoski
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja