Satuja

0

Inga Nuojua

Kun olin lapsi, äiti luki minulle iltasaduksi Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Olisin halunnut joka kerta kuunnella pitemmänkin pätkän.

Vähän sama juttu kuin Jekovit-suklaan annostelussa. Sitä sai yhden palan päivässä.

Olisin popsinut mieluusti vaikka koko levyn. Se oli kuitenkin tarkoitettu D-vitamiinin annosteluun.

Silloin pohjatietoni eivät riittänet perustelemaan koko levyn syöntiä sillä, että D-vitamiini on rasvaliukoisena maksaan varastoituva, joten kerralla voi syödä enemmän ja pitää sitten taukoa. Olisi ollut hampaillekin parempi vaihtoehto.

Jännittävimmät jutut tarjosi radiokuunnelmina. Ne tulivat usein puolen tunnin pätkissä, ja silloinkin osattiin lopettaa aina kaikkein jännittävimpään kohtaan. Vieläkin muistan Baskervillen koiran hyytävän ulvonnan ja Linnaisten kartanon viheriän kamarin kummittelut.

Jatkoin iltasatuperinnettä omien lasteni kanssa. He kuuntelivat niitä mieluusti vielä siinäkin iässä, kun itse osasivat jo sujuvasti lukea.

Tätä kirjoittaessani mietin, kuka luettavat kirjat kävi lainaamassa. Luultavasti lapset itse, sillä muistan toivoneeni, että luettavaksi ilmaantuisi kirjoja, jotka herättäisivät ajatuksia itsessänikin.

Yhden sellaisen muistankin. Kirjailijan nimi on unohtunut, mutta kirja oli nimeltään Myyty nauru. Sen lukeminen pani pohtimaan elämänarvoja lasten kanssa.

Seuraavan sukupolven kohdalla ehdin olla satutätinä enemmän. Kirppareilta löytyi mukavasti lastenkirjoja. Niitä kertyi muovilaatikollinen.

Ei tarvinnut jokaista yökyläilyä varten poiketa kirjastossa. Yhden kerran lapselle pystyi lukemaan kirjan kuin kirjan, mutta kun ne olivat tulleet vekaralle tutuiksi, merkillistä oli, että hän sen jälkeen valitsi laatikosta joka käynnillä luettavaksi samat kirjat: Kuupoika (Marjatta Kurenniemen suomennos), Koliseva kuorma-auto ja Oppiiko lapanen kummittelemaan.

Vielä merkillisemmäksi asia muuttui, kun sisaruksista seuraavat tulivat kyläilyvuoroon. Jokaisen kohdalla kävi samalla tavalla ja mieltymyksetkin olivat samoja. Joku juju noissa kirjoissa täytyi olla.

Ei pidä aliarvioida lasta lukijana eikä pitää lastenkirjailijaa jotenkin vähäpätöisempänä. Miten joku osaa kutoa sadun juoneen elämän totuuksia niin, ettei lukija huomaa tulleensa opetetuksi. Omaa luokkaansa on tuottaa tarina, joka on ajaton.

En olisi enää tällä iällä uskonut lukevani itse itselleni satukirjaa, mutta niin vain kävi. Tyttäreni kertoi minulle lukeneensa nuorimmaiselleen iltasaduksi J.K.Rowlingin Ikkabogia. Totesi, että osaa se kirjailija tuottaa tarinaa. Ei ihme, että Harry Potterit ovat niin suosittuja.

Niinpä tilasin Ikkabogin hyvin toimivasta kirjastostamme. Voi kun tuommoinen kirja olisi ollut jo silloin, kun omat lapseni olivat pieniä!

Olisi luettu iltaisin luku kerrallaan ja keskusteltu vaikka valehtelemisesta, vallanhimosta, ahneudesta, pelolla hallitsemisesta…. Lohdullinen loppu kuuluu satuun. Tosielämä odottakoon.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here