Avaan kallisarvoisen laatikon taas tänään

0

Pirkko Varjo

Jätin aikoinaan lukion kesken vähän ennen ylioppilaskirjoituksia. Kaduin ratkaisuani melkein heti, mutta silti kului kymmeniä vuosia, ennen kuin tein asialle mitään.

Se, että vihdoin, reilusti yli neljäkymppisenä, ilmoittauduin Turun iltalukioon, on elämäni parhaita päätöksiä. Sitä ei ylitä kuin ehkä se, että lopetin tupakanpolton.

Itsevarmuuteni aikuisena lukio-opiskelijana ei todellakaan ollut kummoinen. Ainoa, minkä tiesin oli se, että yritän parhaani. Päätin aloittaa matematiikan kursseista, sillä jos selviäisin niistä, selviäisin kaikesta muustakin.

Kun viimeisistä kouluvuosista oli paljon aikaa, kaikki piti aloittaa lähes alusta. Aikuiselle on tietysti hyötyä elämänkokemuksesta ja siitä, että on muuten lukenut paljon. Matematiikassa näistäkään tosin ei paljon ollut apua, mutta selvisin kursseista ihan hyvin, joskin kaikkea muuta kuin helpolla.

Kävin lukion työn ohessa ja käytin siihen kaikki vapaa-ajat. Pidin sääntönä, että iltayhteentoista asti saa tehdä koulutehtäviä, mutta sitten on mentävä nukkumaan.

Luin, kirjoitin, opettelin ulkoa, luin ääneen. Liimasin keittiön kaappeihin ja vessan seiniin lappuja, joissa oli ruotsin ja englannin sanoja. Piirsin ison piirustuslehtiön täyteen matemaattisia kaavoja ja yritin ymmärtää niitä.

Katsoin televisiosta vain englanninkielisiä uutisia ja vein kylpyhuoneeseen radion, josta hampaita pestessäni kuuntelin ruotsinkielistä kanavaa. Tunneilta en ollut kertaakaan pois ilman pakottavaa syytä, joita ei juuri ollut.

Kirjoitukset menivät hyvin ja päivä, jolloin sain Turun VPK-talon juhlasalissa oman valkolakkini, ei ikinä unohdu. Säilytän lakkia huolellisesti, eikä tulisi mieleenkään juoda siitä kuohuviiniä kuten tietääkseni jotkut suruttomat ylioppilaat tekevät. Avaan laatikon kerran vuodessa ja laitan lakin päähäni vaikka olisin yksin kotona.

Ylioppilastutkinnon jälkeen jatkoin vielä opiskelua ja suoritin korkeakoulututkinnon. Sekin tuntui makealta, mutta ei läheskään niin hienolta kuin lakin saaminen. Siinä ylioppilastutkinnossa kun oli kyse paljon muustakin kuin vain tutkinnosta ja oikeastaan ehkä enemmän siitä muusta. Se paikkasi itsetunnon ja sulki suun siltä ivalliselta olkapäällä kuiskutelleelta pirulaiselta joka tivasi vuodesta toiseen, että miksi sinä et pystynyt siihen mihin ne muut pystyivät.

Olen koska tahansa valmis aikuisopiskelun mannekiiniksi. Kannustan todella sydämestäni jokaista, joka vielä epäröi, aloittamaan. On varmasti monia hyviä opiskelupaikkoja, mutta minulle Turun iltalukio oli täyden kympin paikka.

Kaiken kokemani hyvän jälkeen sain vielä koskettavan bonuksen. Noin vuosi lakkiaisten jälkeen törmäsin erääseen opiskelutoveriini,  samaan aikaan lakkinsa saaneeseen nuoreen naiseen.

Hän ei ollut syystä tai toisesta pystynyt opiskelemaan päivälukiossa vaikka ikänsä puolesta olisi kuulunut sinne, mutta iltalukiossa hänkin onnistui. Lukiossa juttelimme joskus tauoilla ja hänellä oli nyt sanottavaa.

– Sinä olit koulussa minun esikuvani. Ajattelin, että kun sinä selviät, niin kyllä minäkin selviän.

Tämän voi käsittää monella tavalla, mutta minä käsitin sen niin kuin se oli tarkoitettu, kiitoksena.

Että minä saatoin olla esikuva jollekin. Siihen ei voi sanoa enää mitään.

 

Kirjoittaja istuu tänään valkolakki päässä keskellä metsää.