Missä olit, kun

0

Missä olit, kun Estonia upposi? Entä 11. syyskuuta 2001? Maikkarilla alkoi sunnuntaina uusi tv-sarja, joka käy läpi niitä dramaattisia hetkiä, jotka me kaikki muistamme.

Sinä hetkenä kun Estonia upposi, olin unessa, enkä tiennyt onnettomuudesta mitään. Heti aamulla kuitenkin tajusi, että jotain erikoista on tapahtunut. Asuimme Turussa ja taivaalla kuului jatkuva helikopterien säksätys. Se jatkui läpi seuraavan päivän, kun uhreja kuljetettiin Tyksiin.

Työpäivä sanomalehden toimituksessa oli kiireinen. Estonian uutisointiin käytettiin kaikki mahdolliset resurssit. Olin toimituksen nuorin ja minulle annettiin tehtäväksi raportoida, miten ihmiset reagoivat onnettomuuteen. Lähdin juttukeikalle Mikaelinkirkkoon, johon kerääntyi koko ajan lisää väkeä. Ihmiset itkivät. Itselläkin oli pala kurkussa, mutta toimittajan rooli oli tavallaan myös helpotus, se antoi suojamuurin tunteille –  oli vain keskityttävä työhön. Silti vieläkin kun kirkonkellot kumisevat pitkään, hätkähdän. Mieleen nousevat Estonian jälkeiset surunpäivät, kun kirkonkellot kalkattivat Turussa.

Syyskuun 11. terrori-iskua ja tsunamia seurasimme televisiosta. Seuraavana päivänä töissä kohtasi väsyneitä ihmisiä. Moni oli menettänyt yöunensa.

Oli kaunis elokuinen päivä, kun silloinen sisäministeri Kai Mykkänen vieraili Uudessakaupungissa 2017. Pakkahuone oli täynnä väkeä, kahvi tuoksui. Ministeri oli aloittamassa puheenvuoroaan, kun avustaja nykäisi hihasta. Samalla hetkellä eräs tuttu kuiskasi korvaani, että Turun torilla oli tehty terroriteko ja iskun kohteiksi oli joutunut kymmenen ihmistä. Kaksi kuollutkin. Ministeri rykäisi ja aloitti puheensa. Hänen ilmeestään ei pystynyt tulkitsemaan mitään.

Puheen jälkeen minun oli pakko kysyä lehteen kommenttia terrori-iskusta. Eihän siinä tilanteessa ministerillä paljon sanottavaa ollut. Oli vain järkytys, joka sai meidät kaikki valtaansa. Niin lähellä, niin yllättäen, niin selittämätöntä. Ministerin vastaus oli tilanteessa ihailtavan korrekti.

Elämästä jäävät parhaiten mieleen hetket, kun kellon toivoisi pysähtyvän, että saisi edes muutaman minuutin lisää aikaa. Ystäväni täytti sinä päivänä 21 vuotta. Emme syöneet kakkua, istuin Tyksin potilashuoneessa ja pidin häntä vain kädestä. 186-senttinen nuori mies painoi enää alle 40 kiloa, iho oli täynnä mustia läikkiä. Leukemia oli vuodessa uuvuttanut elämänmyönteisen, energisen ihmisen. Seuraavana yönä hän nukkui pois.

Onneksi elämään mahtuu myös onnellisia hetkiä, joita ei unohda. Kuten se tuokio, kun mies avaa oven kotiin. Olen juuri päässyt sairaalasta sylissä tuhiseva käärö. Mies on siivonnut kodin, kattanut keittiöön kahvit odottamaan ja olohuoneen pöydällä on onnittelukukkia ja kortteja. Kauppaan oli juuri silloin tullut uutuustuotteena vehnäkuorisia riisipiirakoita ja mies oli ostanut niitä kahvipöytään. Yhä vieläkin niitä ostaessa tulee juhlan tuntu.

Isoäidillä oli vielä 96-vuotiaana kirkas muisti. Hän pystyi kertomaan kokemuksiaan sisällissodasta ja sodan raskaista vuosista. Kerran kysyin, mikä hänen elämässään oli ollut onnellisin hetki. Neljän lapsen äiti ja yhdeksän lapsen isoäiti alkoi hymyillä. Hän muisteli hetkeä, kun hiihti yksinään Oulun lakeuksilla nuorena. Sillä hetkellä minua kirpaisi, tuntui jotenkin pahalta, ettei muisto liittynytkään mitenkään meihin läheisiin.

Näin vanhempana jo ymmärrän, että sillä hetkellä hänellä ei ollut mitään huolta. Kukaan ei odottanut, eikä vaatinut mitään. Oli vain täysikuu ja puhdasta lunta.

Teija Uitto

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here