Aluksi tehtäväni oli silputa tuhottavaksi tarkoitettua paperia. Kaksi päivää ja kolmen silppurin hajoamista myöhemmin minulle ehdotettiin toista hommaa. Näppäilin tietokoneella ohjeiden mukaisia muutoksia tietokannassa oleviin lomakkeisiin. Työ oli yksitoikkoista, mutta siinä sai ajan kulumaan.
Sittemmin olen kyllä ollut kesätöissä muun muassa jäätelönmyyjänä, kaupan kassana ja ravintolan tiskarina. Muistan edelleen, miten pahalta henkilöstöravintolan tiskauslinjalla haisi ja sen, miten tukahduttavan kuuma jäätelökioski oli kesän hellepäivinä.
En myöskään voi sanoa heränneeni joka päivä innosta puhkuen töihin. Silti 20 vuotta myöhemmin muistelen noita aikoja lämmöllä. Opin sietämään sitä, että töissä ei ole koko ajan kivaa eikä se voi olla jatkuvasti motivoivaa ja inspiroivaa. Työssä – kuten elämässä – tulee eteen tilanteita, jotka tuntuvat hankalilta ja silti ne pitää hoitaa.
Jo kotona opin epämiellyttävien tilanteiden ja hommien sietämisen. Kotona minulta edellytettiin tiettyjä kotitöitä sekä läksyjen tekemistä ennen kuin olin valmis tekemään mitä haluan. Ei ole varmaan yksi eikä kaksi kertaa, kun kotitaloni seinien sisällä raikui huuto Onko pakko. Aina oli, mistä osaa nyt jälkikäteen olla kiitollinen.
Jos vanhempani olisivat jääneet odottamaan, että 14-vuotias nuori löytää itsestään motivaation siivota vessa, olen varma, että odotus jatkuisi yhä. Silti olen todistettavasti puhdistanut saniteettitilat useita kertoja jopa sen jälkeen, kun vanhempani lopettivat sen edellyttämisen.
Esikoiseni menee kouluun syksyllä. Pohdin, miten opetamme häntä ja hänen pikkusiskoaan sietämään epämiellyttäviä tilanteita ja töitä. Pikkuhiljaa haluan kasvattaa heidän vastuutaan yhteisestä kodista ja antaa heille taitoja, joita he tarvitsevat sekä omassa kodissaan että töissään tulevaisuudessa.
Näin aiomme toimia silläkin uhalla, että muutumme lastemme silmissä tyhmiksi.
Hanna Hyttinen
Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja, joka on kiitollinen kaikista kokemuksistaan erilaisilla paikoilla.