Toivontuojat – lohduttavat sanat

0

Psykoterapeutti Maaret Kallio pyysi viime vuoden lopulla suomalaisia kertomaan saamistaan lohtulauseista. Siis sanoista, jotka ovat vaikeassa tilanteessa kannatelleet ja tuoneet toivoa – piirtyneet valona pahimman pimeyden keskelle, kuten Kallio kuvaili.

Kirjoitus näistä ihmisten lähettämistä lohtulauseista julkaistiin maaliskuussa Helsingin Sanomissa. Sitä lukiessani tajusin, että itseni tavoin moni muukin varmasti kantaa mukanaan juuri tällaisia jonakin vaikeana hetkenä heille lausuttuja lohduttavia ja voimaa antavia sanoja. Parhaimmillaan tällaiset kerran kuullut toivontuojat, lohdutuksen sanat, ovat olemassa sisällämme ja aina tarvittaessa esiin otettavissa kuin pelastusrenkaat.

Juuri toivoa ihminen synkimmillä hetkillään janoaa kuulevansa. Eräs isoja menetyksiä kokenut läheiseni kuvaili kerran, miten kuuli omilta vanhemmiltaan pelastukselta tuntuneet sanat: ”Äiti ja isä sanoivat, että sellaista pimeyttä ei olekaan, mihin me emme sinua seuraisi. Että mitä tahansa tulee, me olemme tässä, kasvot samaan suuntaan.”

Niin, äidit ja isät kestävät paljon enemmän kuin heidän lapsensa uskovatkaan. Ja löytävät myös tiensä joka paikkaan, halusimmepa tai emme.

Niinpä minäkin olen sanonut toivoa kaipaavalle täydestä sydämestäni: ”Mitä tahansa sinun eteesi tuleekaan, minä olen tässä ja me menemme samaan suuntaan. Sinä et ikinä tule näkemään minun loittonevaa hahmoani.”

Ja vaikka vanhempamme tarjoaisivat meille lohtulauseita, niin emme me niitä välttämättä noteeraa silloin, kun kuulemme niitä. Mutta sanat jäävät meihin.

“Lapsen kuolemasta ei selvitä sisulla tai urheudella – vaan koska on pakko.”

”Kotiin voi aina tulla. Aina”, sanoi oma äitini silloin tällöin painokkaasti, kuin muistuttaakseen. ”Joo joo”, sitä saattaa tuhahtaa kuin kuulisi itsestäänselvyyksiä. Mutta äidin kodin ovenkahva oli kuin ankkuri, kun sitten tartuin siihen rikki lyötynä ja astuin ovesta sisään. Äiti!

Ja kun äiti sitten makasi arkussa ja oli aika sanoa jäähyväiset, minä lausuin äidille kiitokseni siitä, että hän teki kotinsa myös minun sydämeeni. Ovi on aina avattavissa.

Kun paras ystäväni joitakin vuosia sitten sanoi minulle puhelimessa, että lähtee siitä paikasta ajamaan kotoaan luokseni satoja kilometrejä ollakseen tukenani erään tuskaisen vuorokauden ajan, minä vastustelin. Vakuutin selviäväni yksinkin. ”Tietysti selviäisit yksin”, hän sanoi vailla epäilyksen värettäkään, ”Mutta ei sun tarvitse”, hän lisäsi. Ei tarvitse!

Ja sitten, sitten on sellaisia hetkiä, joissa ei tunnu olevan valon häivääkään. Muistan, miten pienen vauvamme kuoltua romahdin keittiön pöydän ylle, painoin otsani vasten sen puupintaa kuin edes jotakin tarttumapintaa elämään, hengissä olemiseen, hakien. ”Milloin mä olen taas ehjä, niin kuin olin ennen ja milloin muhun ei satu koko ajan näin kauheasti”, minä sopersin.

Muistan varmasti ikuisesti, miten mieheni tuli viereeni ja sanoi täysin pelottomalla äänellä: ”Ei susta enää tule ehjää, ei sitä ihmistä, joka olet tähän saakka ollut. Mutta siitä olen ihan varma, että meille tulee vielä päivä, jolloin kipu ei ole enää tällaista.”

Tänä vuonna tuo meistä äidin ja isän tehnyt esikoisemme täyttäisi 18 vuotta. Lapsen kuolemasta – kuten kaikista suurista menetyksistä – ei selvitä sisulla tai urheudella. Niistä selvitään, koska on pakko.

Mutta mikä onni, jos epätoivon hetkellä vieressäsi on joku, joka vakuuttaa, että vielä tulee päivä, jolloin tiheimpäänkin mustaan heijastuu aavistus valoa. Ja että vaikka silloin – silloinkaan! – kipu ja suru eivät ole poissa, niin voi silti olla myös onnellinen. Onnellinen!

Solina Saarikoski

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja.