Ainainen kiire kannoilla

0

Seisoimme perätysten kassajonossa, iäkäs nainen, minä ja vauvani vaunuissa. Nainen katsoi pientä hellästi ja sanoi, että lapset ovat niin lyhyen aikaa pieniä. Hokema oli tuttu, olihan niin sanoneet monet muutkin. Se vainärsytti, kunpäällimmäisenä oli tunne, että miten tästä selviää. Lapsi itki vaunuissa, sillä oli nälkäja tuntui, ettei kassajono etene ikinä. Lapsi sai maitonsa ja kasvoi.

Sitten tulivat aamut, kun pieni pullea käsi heilautti puurolautasen lattialle nurinpäin ja lapsi kikatti. Ensimmäinen sana ei ollut äiti, vaan pamppu ja se tarkoitti keittiön lamppua. Se säihkyi enemmän kun väsynyt äiti. Äiti pyyhki ja pesi. Oli kiire laittaa ruokaa, siivota, leikittää, heijata, nukuttaa ja kuljettaa anoppia sairaalaan. Äiti vain unelmoi hetkestä, että voisi keskittyä edes hetken rauhassa kirjaan tai elokuvaan. Anopin hautajaisetkin menivät kuin sumussa.

Ensimmäinen päiväkotipäivä, oli vaikea kääntää selkänsä, kun parivuotias nassikka itki ja huusi äitiä. Tuntui, että sydän halkeaa. Mentävä oli ja siitä lähtien vuosi vuoden perään. Kello kävi ja raksutti. Jouluvalot kieppuivat pihapuussa kesähelteelläkin. Oli kiire töihin, oli kiire kauppaan, oli kiire milloin minnekin. Kun pieni oli kuumeinen, nolotti soittaa töihin ja kertoa, että lapsi on taas korvatulehduksessa. Silloin vain toivoi, että kunpa tämä korvatulehduskierre vain menisi ohi.

Menihän se ja kiirekin pysähtyi aina hetkeksi, kuten päiväkodin kevätjuhlassa, jossa poika lauloi. Sitten tulivat hoosiannat, suvivirret, todistukset ja yhtäkkiä oltiinkin rippijuhlissa ja tuota pikaa jo painamassa valkolakkia päähän.

Sitten tuli se vaikea hetki. Vanhempi poika leikkautti pitkän hevitukkansa ja lähti armeijaan. Ensimmäisenä vierailupäivänä Säkylässä tapasin pojan, joka olikin kalju. Pioneereissa on kuulemma tapana parturoida kaikki hiukset pois. Äidistä tuntui raastavalta, että siellä se poika nyt on armeijan vihreissä. Mielessä käväisi ajatus, miten joskus äidit joutuivat lähettämään tämänikäiset poikansa sotaan. Tunsin hetken helpotusta, miten kevyttä sittenkin nykyäidin elämä on.

Pioneeri ei saapunut enää kotiin, vaan vuokrasi Ylioppilaskylästä kämpän ja ryhtyi opiskelijaksi. Niinhän elämän kuuluu mennäkin. Lapset ovat lainaa vain. Nuorempi oli vielä kotona ja äidin kiireet jatkuivat. Lähtihän se nuorempikin armeijaan ja sen jälkeen opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Äidin tunnemyrsky ei ollut yhtään helpompi kuin ensimmäisellä kerralla.

Tämä kevät antoi meille lahjan. Saimme nuoremman vielä hetkeksi takaisin, kun poika tuli kotiin tekemään lopputyötään. Olen nauttinut joka hetkestä: kun töistä tullessa kotona kuuluu isän ja pojan puheensorina, vastassa on thairuuan tuoksu, kun poika kokkailee. Tulevana viikonloppuna koti taas hiljenee. Kotiin jää sentään siippa ja koiranpentu, jonka halusin parantamaan tyhjän pesän syndroomaani. Näin jälkikäteen vain ihmettelen, miten nopeasti kaikki menikään.

Muutama vuosi sitten elämäämme ilmestyi jälleen pieni mies. Olemme seuranneet leppäkerttua ruohonkorressa ja ihmetelleet yhdessä, kuinka pitkät jalat hämähäkillä onkaan. Kun illalla lukee pienelle tarinan, aamulla saa kuulla sen. Hämmästelen, miten pienen muisti on niin terävä ja miten nopeasti hän oppii.

Nyt pieni mies osaa jo lukea. Olen mummo ja hoen omalle pojalleni, miten lyhyen aikaa lapset ovat pieniä. Poika tuskin kuuntelee. Ihmisen on vaikea nähdä sitä ihmettä, jota parhaillaan elää.

Teija Uitto

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien päätoimittaja, äiti ja mummo