Radion matkassa

0
Kirjoittajan radio vuodelta 1988 päässyt kaapin uumenista takaisin hyllylle.

Sain keväällä viestin, että mankkani on löytynyt lapsuuden kotini kaapin kätköistä. Nuoremmille sukupolville täytynee selventää, että mankka tarkoittaa radiota.

Sain hienon yksikasettipesäisen Akai-radioni vuonna 1988. Se oli 7-vuotiaalle maailman hienoin. Varsinkin, kun voitin sen Laitilan Sanomien Galgaryn talviolympialaisten mitaliveikkauksessa.

Pian uuden radioni jälkeen alkoivat yleistyä kaksipesäiset, vähän vielä hienommat todelliset mankat, joilla pystyi äänittämään lauluja kasetilta kasetille. Minun soittimellani pystyin äänittämään vain radiosta ja aktiivisesti Radiomafian Lista Top 40 -ohjelman kappaleita äänitinkin. Jännää oli aina, milloin recin painaa päälle ja milloin sitten stoppia, kun juontajat harmittavasti puhuivat biisien päälle.

Mummulakäynnillä radioni vuodelta 1988 odotti minua eteisessä. Akai näytti juuri siltä kuin muistinkin: iso, mustaharmaa punaisella tehostevärillä ja siellä täällä tarroista jääneitä liimatahroja.

2010-luvun paikkeilla syntyneet lapseni tutkivat vekotinta kiinnostuneena. Ensinnäkään he eivät tienneet mikä sen on.

Taajuusalueeksi piti vääntää fm. Toinen vipu piti laittaa asentoon mono, sillä stereosta tuli aina huonompaa ääntä. Laitoin radion päälle, naps.

Tuttu rahina singahti ulos pölyisen soittimen uumenista. Se toimi. Vielä kun antennin veti pitkäksi ja löysi sille hyvän suunnan, alkoi koneesta tulla musiikkia.

Kanavanhakurullan pyörittäminen tuntui lapsista hyvin eksoottiselta. Se oli ja on edelleen hyvin tarkkaa, ehkä jopa sattumanvaraista, että minkä kanavan sieltä milloinkin löytää.

Kasettipesä näytti lapsista kummalliselta. Luukku aukeni eject-nappia painamalla. Vau!

Tällä voi leikkiä vanhaa aikaa, keksi yksi lapsista. Näköjään nelikymppisen lapsuus on älykännykkäsukupolvelle lähellä antiikkia.

Vanhaa aikaa ollee myös nuoruuteni, jolloin olin parikymppisenä opiskelijavaihdossa Kanadassa. Julkisilla tehdyllä matkalla mantereen poikki pysähdyin toukokuussa 2004 Galgaryssa, jossa muistelin tietysti radiotani vieraillessani turistina Canada Olympic Parkissa.

Myöhemmin illalla katsoimme tanskalaisen Uffen kanssa Galgary Flamesin NHL-välieriä baarissa, joissa joukkueen voittoa juhlittiin iloisesti. Pelin jälkeen kävelin kaupungin läpi kohti linja-autoasemaa, jossa Greyhound-bussi ja pitkä matka Kalliovuorten kupeesta kohti preeriaa ja Regina-kaupunkia odottivat.

Galgarystä muistan lämpimän illan, liehuvat punavalkoiset Flamesin liput ja tööttäilevät autot, joista ihmiset soittivat musiikkia ja roikkuivat ulkona ikkunoista. Kaupunki meni sekaisin, kun joukkue menestyi pitkän tauon jälkeen ja sai kauden päätteksi hopeamitalit kaulaansa. Meininki oli yhtä karnevaalimaista kuin reilun viikon takaisissa Rauman Lukon SM-liigan mestaruusjuhlissa.

Lukon finaalipelejä muuten kuuntelimme vanhasta, puhdistuksen jälkeen sisustuksellisesti tyylikkäästä retroradiostani, kun paikallisradion nettilähetys ei toiminut. Voi miten hyvin urheilutunnelmiin pääseekään taitavia selostajia kuunnellessa.

P.S Reginasta lähetin postikortin Laitilan Sanomiin , jonne olin menossa kesätöihin. Nostalgista.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja