Täst kulmast: Terveisiä etätöistä!

0

Viime vuoden maaliskuussa pakkasin töistä mukaani kotiin vietäväksi kannettavan tietokoneen, kasan muistilehtiöitä, kameralaukun sisältöineen, kuulokkeet, nipun piuhoja ja latureita. Etätyömääräykset ja -suositukset pyyhkäisivät aallon tavoin halki Suomen ja toimistotyöväki siirtyi kotikonttoreille pian sen jälkeen, kun koronavirus oli antanut ensimmäiset merkkinsä.

Tuolloin korona oli vielä lähinnä outo sana ihmisten huulilla – jokin tuntematon, johon liittyi epämääräinen aavistus siitä, että tästä saattaa kehkeytyä jotakin suurempaa. Tuskin meistä kukaan silti osasi kuvitella sitä, mitä tuleman piti.

Hyvin väliaikaiseksi ajatellun etätyöpisteen perustin aivan liian pienelle ja epäkäytännölliselle pöydälle, joka on mummolan peruja. Pöytä oli aikoinaan vuosikymmeniä suvun mökin keittiössä aamupalapöytänä ja sen ääressä on luettu perinteisesti Aamulehti samalla, kun on juotu uuden päivän ensimmäiset kahvit. Rakastan sitä, miten pöydän kuluneeseen puukanteen on tarttunut aikoinaan luetuista sanomalehdistä tekstiä, peilikuvana tosin.

Jossain vaiheessa kulunutta etätyövuotta vaihdoin työpöytäni tuplasti isompaan. Mutta työt uuden pöydän ääressä eivät ottaneet sujuakseen sitten millään. Niinpä annoin omituisuudelleni periksi ja hilasin kellarista takaisin piskuisen pöytäni. Se sekä herättää muistoja että konkreettisesti kantaa niitä.

On lähes käsittämätöntä, että pöydän etulevyssä on vuosiluku 1842 eli se on 179-vuotias. Jotakin vahvan symbolista ja tyynnyttävääkin vanhan pöydän ääressä työskentelyssä tällaisena korona-aikana on. Elämä on epävarmuutta täynnä, vaan niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Pöytä muistuttaa minua mökillä vietetyistä suloisista lapsuuden kesistä, jolloin aurinkoa ja vapaapäiviä sekä aikaa rakkaiden ihmisten kanssa tuntui riittävän loputtomiin. Vähänpä sitä tiesi siitäkään!

“nousen tämän elämää – perheriitoja ja rakkaudenosoituksia – nähneen pöytäni äärestä, PAINAN korvilleni kuulokkeet ja alan huudattaa korona-ajan voimabiisejäni.”

Juuri tämän piskuisen talonpoikaispöydän ääressä mummo pelasi aikoinaan pasianssia, äiti ja isä joivat ruusukupeista pannukahvia ja lukivat päivän lehteä sen sisältöä toisilleen kommentoiden. Ja pöydällä olevasta keksipurkista yritimme veljieni kanssa napata aikuisten huomaamatta mukaamme pihapuuhiin herkkupaloja.

Nyt minä olen kattanut samaiselle pöydälle työvälineeni ja paukuttanut sen kantta vasten näppäimistöä reilun vuoden ajan. Sinä aikana olemme työkavereiden kanssa nähneet toisiamme kasvokkain (tai maskikkain, kuten nykyään lienee oikeammin sanoa) vain muutamia kertoja.

Joinakin päivinä rinta-alaa korventaa normaalin työarjen, työkavereiden, yhteisöllisyyden, työpäivän lomassa käytävien keskustelujen ja kollegan ohimennen osoittaman tuen ikävä ja kaipuu. Silloin nousen tämän elämää – perheriitoja ja rakkaudenosoituksia – nähneen pöytäni äärestä, painan korvilleni kuulokkeet ja alan huudattaa korona-ajan voimabiisejäni. Kun niitä kuunnellen aikansa hyppii, pomppii, tanssii ja revittelee, olo on aika lailla parempi.

Yhdessä noista biiseistä Maija Vilkkumaa laulaa, että ”ajat on ollu vaikeet, mut ne paranee”, ja siihen minä panen toivoni.

Solina Saarikoski

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien toimittaja