Kammottaako korkealla? – Korkean paikan pelko on yksi yleisimmistä fobioista

0
Korkean paikan kammo on suhteellisen yleinen fobia, mutta psykologi Jaana Haapasaloa kaiteen yli kurkottelu ei hirvitä.

Korkean paikan kammoa, eli akrofobiaa, kokee jossain vaiheessa elämäänsä kuutisen prosenttia suomalaisaikuisista. Sekin tiedetään, että korkeiden paikkojen pelko on miesten yleisin fobia.

– Sitä ei kuitenkaan tiedetä, mistä korkeaan paikkaan liittyvä kammo tai pelko johtuu. Noin 13 prosentilla taustalla on mitä ilmeisimmin jokin epämiellyttävä korkeaan paikkaan liittyvä kokemus, kertoo johtava psykologi Jaana Haapasalo Laitilan mielenterveysyksiköstä.

Korkean paikan kammossa on kyse siitä, että korkealla oleminen aiheuttaa erilaisia epämiellyttäviä reaktioita. Korkea paikka voi olla vaikkapa näköalatasanne, lasiseinäinen hissi, parveke, uimahyppyteline, kallion laki tai vaikkapa vuoristorata. Pelkoon voi liittyä esimerkiksi epävarmuuden, huimauksen ja ahdistuksen tunnetta.

– Korkealla olemisesta voi siis tulla hyvin epämiellyttävä kokemus, Haapasalo kuvaa.

“Kun aikuinen pelkää jotakin, hän opettaa USEIN lapsensakin pelkäämään samaa asiaa.”

KORKEUSKAMMO voi herätä jo nuorella iällä.

– Korkean paikan kammo on luonteeltaan pitkäkestoinen eli siinä on usein kyse sitkeästä pelosta – etenkin jos ei ole altistumisia.

Harva ihminen kuitenkaan omatoimisesti altistaa itseään fobialleen, vaan tavallisesti pelkoa aiheuttavia tilanteita tai asioita vältellään.

KORKEAN paikan pelkoa, kuten muitakin fobioita, hoidetaan juuri altistumisterapialla eli vähittäisellä totuttautumisella.

– Altistushoito on portaittainen eli siinä totutellaan vähä kerrallaan pelkoa aiheuttavaan tilanteeseen tai asiaan. Terapiassa siirrytään ikään kuin aina alemmalta portaalta ylemmäs, korkean paikan kammossa tällainen porrasmenetelmä voi olla myös konkreettinenkin nousu ylöspäin, Haapasalo selvittää.

Portaittainen altistusterapia voi kuitenkin olla ensin vaikkapa pelkoa aiheuttavan asian katsominen kuvasta, sitten sen kaukaa katsominen ja asteittain lähemmäs siirtyminen, kunnes kammoa aiheuttavan asian läsnäolo ei enää herätä vahvaa reaktiota.

“pelot suojelevat meitä erilaisilta vaaroilta.”

PSYKOLOGI Jaana Haapasalo kertoo, että spesifejä pelkoja on paljon. Sellaisia ovat muun muassa elämiin ja luonnonilmiöihin sekä erityisiin tilanteisiin liittyvät pelot.

– Eläinpelko voi liittyä esimerkiksi koiraan, hämähäkkiin tai käärmeeseen. Luonnonilmiöiden pelkoja ovat vaikkapa juuri korkean paikan kammo tai veteen liittyvä pelko. Erityisiin tilanteisiin liittyvät pelot tarkoittavat muun muassa lentopelkoa tai ahtaiden paikkojen aiheuttamaa ahdistusta.

Haapasalo muistuttaa, että pelkoa ei saa sekoittaa harhaluuloisuushäiriöön.

– Tällöin voi olla vaikkapa pelko sairastumisesta.

ERILAISTEN pelkojen voi nähdä olevan osa ihmisenä olemista: pelot suojelevat meitä erilaisilta vaaroilta.

– Peloista voi olla myös hyötyä, koska pelkäävä ihminen osaa arvioida ympäristön riskejä ja vaaroja. Jos ihminen ei pelkäisi mitään, siitä seuraisi tapaturmien tai jopa kuolemankin vaaraa, Haapasalo muistuttaa.

Fobioiden syntymekanismia ei tiedetä, mutta kyse voi olla esimerkiksi geneettisestä taipumuksesta. Pelko voi myös periytyä sosiaalisesti eli tyypillisesti vanhemmalta lapselle.

– Kun aikuinen pelkää jotakin, hän opettaa joko tiedostaen tai tiedostamattaan lapsenkin pelkäämään samaa asiaa.

HARVA fobia katoaa itsestään.

– Usein ihmiset välttelevät asioita, jotka aiheuttavat pelkoa. Joitakin pelkoa aiheuttavia asioita on helppo vältellä, sillä eihän esimerkiksi korkealle ole juurikaan pakko mennä. Mutta sitten on esimerkiksi avaran paikan kammo tai sosiaalisten tilanteiden pelko, joille altistumista on jo selvästi vaikeampi vältellä, Haapasalo huomauttaa.

Hyvä puoli on se, että yleensä altistumisterapialla saadaan pelkojen hoidossa hyviä tuloksia.

AKROFOBIA oireilee usein paniikin tunteena ja siihen voi liittyä vaikkapa huimauksen tunnetta.

– Olennaista korkean paikan kammossa onkin, että eri aistien kautta voi tulla ristiriitaista tietoa. Esimerkiksi tunne kaatumisesta voi olla hyvin todellinen, psykologi Jaana Haapasalo tietää.

Hän neuvookin, että jos korkealla ahdistaa, voi eri tavoin yrittää tulla tietoiseksi oman kehonsa asennosta.

– Esimerkiksi katseen voi suunnata niin, että näkee vaikkapa kaiteen tai puun oksan ja horisontin. Sitten jos vaikka tuntee kaatuvansa, voi nähdä, ettei oksan tai kaiteen ja horisontin suhde toisiinsa muutu, jolloin voi rauhoittaa itseään tiedostamalla, että kaatumisen tunne on vain tunne, ei todellista.

“suomalaisten yleisin kammo on sosiaalisten tilanteiden pelko.”

Haapasalo kertoo, että korkean paikan kammosta kärsivillä voi esiintyä tavallista enemmän tasapainoelimistön herkistymistä, migreeniä tai matkapahoinvointia.

Johtava psykologi Jaana Haapasalo kertoo, että fobioiden hoidosta saadaan usein hyviä tuloksia.

JA KUN tämän jutun alussa kerrottiin, että korkean paikan kammo on miesten yleisin fobia, niin suomalaisten yleisin kammo on sosiaalisten tilanteiden pelko.

– Se on aika rajoittava fobia, mutta sen hoidossa altistumisterapiasta saadaan yleensä hyviä tuloksia, kertoo psykologi Jaana Haapasalo rohkaisevasti.

SOSIAALISIA tilanteita kammoavilla pelko liittyy usein siihen, että mokaa muiden nähden.

– Olisi hyödyllistä, jos me pystyisimme suhtautumaan itseemme rennommin ja armollisemmin. Me ihmiset nyt vain mokailemme, tavalla tai toisella, eikä se yleensä ole sen kummempaa. Päinvastoin – mokaileviin ihmisiinhän suhtaudutaan usein hyvinkin empaattisesti, koska mokailu osoittaa, ettei ole täydellinen.

Koska sosiaalisten tilanteiden pelko on niin yleistä Suomessa, toivoisi psykologi Jaana Haapasalo erityisesti koulujen olevan paikkoja, joissa harjoitellaan sekä puhumista että mokailua.

– Ihanne olisi, jos koulussa olisi turvalliset ja luottamukselliset olosuhteet ja keskusteleva ilmapiiri.

 

Kammottaa! – Minäkään en hakeudu jyrkänteiden reunoille tai nauti maisemahissien tarjoamista näköaloista

Niin kauan kuin muistan, olen inhonnut korkeita paikkoja. En hakeudu jyrkänteiden reunoille, nojaile korkealla olevan parvekkeen kaiteeseen tai ihaile maisemia näköalahisseissä. Huvipuistolaitteet jäävät väliin, vuoristomaisemia halkovat serpentiinitiet saavat epätoivon pintaan ja jo muutaman askelman nousu tikapuille aiheuttaa suhteettoman suuren kammon tunteen.

Itselläni korkeisiin paikkoihin liittyy usein ahdistavan tunteen lisäksi tunne kaatumisesta tai siitä, että maa jalkojeni alla – olkoonkin ”maa” vaikkapa betonia, puuta tai kalliota – ei ole vakaa, vaan se tärisee tai huojuu. Heikotusta tunnen jo katsoessani videoita, joissa ollaan vaikkapa vuoristoradassa tai kalliojyrkänteen reunalla.

Tämä kaikki on auttanut ymmärtämään muiden pelkoja: vaikka en voi mitenkään käsittää, miten joku voi pelätä vaikkapa pientä koiraa ikään kuin henkensä hädässä tai ei uskalla astua ahtaaseen hissiin, niin saan näistäkin pelon tunteista kiinni, kun ajattelen kokemaani tunnemyrskyä vaikkapa erityisen jyrkissä ja pitkissä metroaseman liukuportaissa.

Korkean paikan kammo ei ole kovin merkittävästi elämää rajoittava pelko. No, huvipuistoissa hurvittelusta olisin kyllä halunnut nauttia. Ja itse asiassa juuri huvipuistossa uskon oman fobiani leimahtaneen liekkeihin.

Muistan nimittäin olleeni alle 10-vuotiaana Linnanmäellä, jossa isoveljeni houkuttelivat minut puoliväkisin kanssaan maailmanpyörään. Se oli veljien mielestä hitaan vauhtinsa vuoksi nössö vempain, jonne kuka vain uskaltaa, jopa rääpäle pikkusisko. Kyydissä minua kuitenkin pelotti ja sitten jostain syystä laite pysähtyi pitkältä tuntuneeksi ajaksi niin, että me olimme korkeimmalla kohdalla. Veljet alkoivat tylsistyneinä pelleillä ja remuta, kunnes koko istuinkoppimme tuntui heiluvan ja huojuvan.

Uskoakseni siis kuulun siihen 13 prosenttiin, jonka korkean paikan kammon taustalla on ”jokin epämiellyttävä korkeaan paikkaan liittyvä kokemus”. Olin maailmanpyörään liian arka – tai sitten vain väärässä seurassa.

Solina Saarikoski, korkeanpaikankammoinen toimittaja