Kasvit muistoina

0

Inga Nuojua

Nuorempana ukon kanssa suosikkilenkkialueemme Laitilassa oli Varppeen alue. Kerran lenkillä huomasin ison kiven kupeella kasvin, joka muutti koko varjoisan sopukan valoisaksi. Näkyi leviävän iloisesti.

Anja Saari – talon omistaja – oli pihalla. Kysyin, saisinko pikkuisen alun. Siitä lähti kirjovuohenputken valloitus meillä.

Ruukin naapuristossamme asui vuosikymmeniä leskirouva, jolle pikkutarkka pihanhoito oli samanlainen intohimo kuin äidilleni. Muistan, että kun äiti aamuvirkkuna kävi lähialueella käveleskelemässä, hän aina palattuaan totesi: “On tääläki yks hyvi hoirettu piha.”

Leskirouvan oli ikääntymisen myötä pakko luopua talostaan ja siirtyä palveluasumiseen. Kun talokaupat oli tehty, hän ilmaantui oveni taakse kahden muovikassin kanssa.

Toisessa oli vanha, kerrottu, tulipunainen pioni Rubra plena ja toisessa puhtaanvalkoinen pikkusydän, joka kukkii pitkään ja jonka harmahtavan vihreä kasvusto on kaunis koko kesän. Kassit siirtyivät minulle saatesanoilla: “Pidä näistä huolta, kun nuoripari tuskin ymmärtää.”

Laitilassa asuu pariskunta, jonka elämä on kuljettanut päinvastaiseen suuntaan kuin minut. Raija -vaimo antoi minulle alun vanhasta pionistaan tai paremminkin vanhan pionin. Nimeä hän ei tiennyt.

Voi miten upea kukinta sille ilmaantui jo seuraavana kesänä: kerrotut valkoiset, keskeltä hieman kellertävät ja huumaavalta tuoksuvat kukat. Ei voi olla kuin Duchesse de Nemours.

Opiskeluaikani ystävältä Laitilassa sain vanhaa rusopäivänliljaa. Sen arvo moninkertaistui silmissäni, kun kuulin, että hän oli pelastanut sen kerrostalon työmaan alta Heikkilän Tertun puutarhasta.

Sen hienon puutarhan voin vaivatta palauttaa silmiini, sillä koulumatkani kulki siitä ohi joka päivä. Tertun tytärkin muisti minua yllättäen taivaansinisellä pikkutalviolla.

Lapsuuteni kotipihan kasvit ovat painuneet syvälle mieleen, vaikka ne ovat alkuperäisiltä kasvupaikoiltaan vuosia sitten kadonneet. Harvoja puhuteltiin niiden virallisilla nimillä.

Antajan nimi saattoi olla kyllä mukana, kuten piparjuurella, joka kulki Laineen Arvon mausteen nimellä ja jota äiti käytti kurkkuja säilöessään Anni Laihon reseptillä.

Ulla -ystävän kanssa kasvivaihtomme on vilkasta. Hän on myös palauttanut mieleeni hauskoja nimityksiä.

Syyssyreeni on nimestään huolimatta luonnonvarainen leimulaji. Isä puhui aina, että hänen kotonaan kukoisti torpan pihalla tokruusu.

Nuoruuden kopeudessa en edes yrittänyt selvittää, mikä se mahtoi olla. Ulla tiesi, että se on ruusumalva ja antoi vielä alunkin siitä.

Yksikään rahalla hankittu kasvi ei tuota tämmöistä muistojen kertaumaa mieleen. Miten ihania ovat nämä pyyteettömästi toiselle hyvää tarkoittavat ihmiset.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva biologi, joka on kotoisin Laitilasta.