Oli elämä, eli kuolema

0

Ossi Nyström

Maailmassa on ainoastaan yksi ihminen, joka on nuorempi kuin kaikki muut ihmiset, ja nyt maailmassa on jo joku häntä nuorempi ihminen. Ei kestä kauaa, kun hän jo ähisee aina noustessaan sohvalta. Hetken päästä hän ähisee kaikissa muissakin tilanteissa ja pian tuo ähinä on hänen ainoa tapansa olla, eikä ihmistä voi enää erottaa ähinästä.

Vielä ähinääkin selkeämpi ikääntymisen merkki on se, että ihminen alkaa kiinnittää kasvavassa määrin huomiota erilaisiin ikääntymisen merkkeihin. Loppusuoralla ollaan, kun näitä merkkejä alkaa nähdä kaikkialla. Pahimmillaan tämä loppusuora kestää monta kertaa kauemmin kuin sitä edeltänyt elämä.

Eräänä aamuna poliisit pysäyttivät minut puhallutuskokeeseen. Kaikki meni hyvin, mutta jatkaessani matkaani huomasin ajattelevani, että nuo poliisit näyttivät ihan kakaroilta. Samanlaisia esimerkkejä voi keksiä loputtomasti. Kassahenkilöt alkavat tervehtiä ja puhutella kuuluvalla äänellä.

Vain elämää -ohjelman esitykset alkavat tuntua koskettavilta. Nuorison pukeutuminen alkaa näyttää hullunkuriselta. Siellä ne Jumalan tähden menevät nilkat paljaina pakkassäässä!

Kaikki tietävät, että kaikki vanhenevat yhtä nopeasti. Siksi ikääntymisen peittely on pahinta itsepetosta, mihin ihminen voi ryhtyä.

Silti sellaista ihmistä, joka ei näin tee tavataan katsoa hieman nenänvartta pitkin. Hän ei pidä huolta itsestään! Hän on antanut itsensä rupsahtaa!

Toisaalta ihmistä voidaan kehua sanomalla, että onpa hän hyvin säilynyt. Aivan kuin ihminen olisi joku mummon omenahillo.

Mistä tämä kollektiivinen itsepetos sitten johtuu? Ehkä siitä, että meidän kaikkien kannalta on mukavampaa, mikäli tietyt asiat lakaistaan maton alle. Ei ole kivaa havahtua siihen, että on tippumassa kärryiltä, joiden kyytiin ei jaksa enää kivuta takaisin.

Sekin on ahdistavaa, kun alkaa käydä päivä päivältä kirkkaammaksi, että ei tämä elämä ole oikeastaan mitenkään ihmeellinen kokemus. Että hyvin pitkälti tämä on vain tämmöistä, ja kohta sitä jo käristyykin krematorion liekeissä.

Kaikkein hankalinta on se, kun alkaa sisäistää, että elettyjen vuosien lisääntyessä elämättömät vuodet vähenevät samaan tahtiin, ja että siitä ei voi seurata mitään muuta kuin se, että jonakin päivänä oleminen loppuu. En tiedä voiko sitä asiaa edes oikeasti ymmärtää, ja ehkä juuri siksi on niin luontevaa sukeltaa joka aamu ryppyvoidesammioon ja hätistellä tuo käsittämätön ajatus kummittelemaan jonnekin takaraivon pimeisiin kellarikäytäviin.

Välillä kuulee sanottavan, että länsimaisen ihmisen suhde kuolemaan on jollakin lailla epäterve. Että täkäläinen ihminen on vieraantunut kuolemasta.

Minusta tuo ajatus on merkillinen. Tottakai elävä ihminen on vieraantunut kuolemasta samalla lailla kuin kuollut ihminen on vieraantunut elämästä.

Siksi minäkin yritän huijata sekä itseäni että kuolemaa hinkkaamalla epätoivoisesti hampaitani valkaisevalla hammastahnalla, jonka toivon peittävän sen hampaistani heijastuvan tosiseikan, että olen elänyt huonosti.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien avustaja