Poikkeusaika sai kaipaamaan seurakunnan kasvoja

0

Pirkko Varjo

Tein tiistain 8.6. lehteen jutun kirkkovaltuuston kokouksesta ja heräsin pohtimaan omaa suhdettani seurakuntaan. Eipä ole tullut koskaan ennen mokomaa ajateltua.

Olen varmaan hyvin keskiarvoinen seurakuntalainen. Suhtaudun kirkkoon ja kaikkeen siihen liittyvään kunnioituksella. En ole koskaan hetkeäkään harkinnut kirkosta eroamista ja maksan nurisematta kirkollisveroni.

Mitään muuta – satunnaisia kolehtirahoja lukuun ottamatta – seurakunta ei ole minulta saanut, sillä en osallistu sen toimintaan mitenkään. Kirkon jäsenyys on taustalla, olemassa ja käytettävissä sitten, kun sitä tarvitaan.

Tarpeita on tullut. On pidetty häitä ja ristiäisiä, haudattu läheisiä. Kirkko on aina hoitanut osansa hyvin. Uskoakseni olen itsekin toiminut asiallisesti.

Laitilan seurakuntaan olen nyt kuulunut vajaat kolme vuotta. Kirkkovaltuustossa oli mukava kuulla, että asiat on hoidettu hyvin ja raha-asiat ovat hyvällä tolalla. Seurakunta sai jopa kiitosta siitä, että on näin korona-aikaan pystynyt järjestämään paljon toimintaa. Hienoa.

Tavallisena, keskinkertaisena seurakuntalaisena olen kuitenkin vähän pettynyt. Se, kuten moni asia juuri nyt, johtuu koronasta.

Normaaliaikana en odota seurakunnalta mitään muuta kuin että se on olemassa. Kriisiaikana, jollainen tämä pandemia on meille ollut, odotan selkeää lähentymistä, tukea ja lohdutusta. Minusta se, jos mikä on kirkon tehtävä, olla hädässä olevalle ihmiselle luja henkinen muuri, lupaus siitä, että jos kuorma alkaa painaa, tule, niin kannetaan yhdessä.

En minä itse ole niinkään ollut erityisen lohdun tarpeessa, mutta kuvittelen, että jotkut toiset voivat olla. Siksi ajattelin heti pandemian tultua Suomeen, että kirkko ottaa nyt paikkansa ihmisten henkisenä johtajana ja jakaa tuen ja rohkaisun sanoja, vaikka sillä ei ole yhtään sen enempää tietoa siitä kuinka tässä käy mutta on sentään usko.

Odotin, että seurakunta näkyy aikaisempaa enemmän täällä paikallislehdessä. Kaikkien uusien viestintäkanavien joukossa paikallislehti on monille yhä ensisijainen väline etsiä ja saada tietoa. Jos tämän sanominen tässä kohtaa on häikäilemätöntä kotiinpäin vetoa niin olkoon, sillä tätä mieltä minä, seurakuntalainen, olen.

Ymmärrän hyvin, että edes kirkko ei elä pyhästä hengestä eikä almuilla. Seurakunnassakin on opittava muodikasta yrittäjämäistä ajattelua ja houkuteltava uusia jäseniä. Yksi yrityskonsulttien perusneuvoista on se, että kun taloudessa on hiljaista niin silloin on hyvä aika innovoida uutta. Ei siinä ole mitään väärää.

Silti.

Seurakunnalla voi olla ja on ollutkin internetissä kaikenlaista ohjelmaa. Se, että tutusta paikallislehdestä tutun papin kuvaa kaipaavalle mummolle annetaan neuvo etsiytyä youtubeen on kuitenkin yhtä kornia kuin se, että pankki sulkee konttorin ja kehuu mainiota uutta nettipankkiaan sille, joka ei edes tiedä, mikä on älylaite.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien kesätoimittaja.