Sopivassa määrin auttaminen tuntuu kivalta

0

Leipominen jäi sunnuntaiaamuun. No parempi niin, jotta tyttären jalkapallopelin kahvilassa olisi tuoretta tarjolla.

Hyvinhän siinä ehtisi piirakan pyöräyttää, vaikka pelipaikalla pitää olla puoli kymmeneltä. Sen olin sentään tarkistanut, että kaapeista löytyi kaikkia aineksia, mitä suunnittelemaani raparperipiirakkaan tarvitaan.

Kun työnsin piirakkapelliä uuniin, tajusin, että maitorahkahan oli tavallista, vaikka pitäisi tietenkin olla laktoositonta. Mikä moka!

Herätin miehenkin auttamaan. Mokkapalat, jokaiselle kahvilatalkoolaiselle tutut luottoleivonnaiset siinä tulivat ensimmäiseksi mieleen.

Tiesin jo olevani auttamatta myöhässä, kun leipominen piti aloittaa laktoosittoman maidon ja voin ostamisesta kaupasta. Hiki tuli, kun tuijotin kelloa ja uunia.

Mokkapalat olivat vielä raakoja, ja lähtemisen aika läheni. Eipä auttanut muu kuin viedä lapsi peliin ja raparperipiirakka kahvioon. Mies toisi mokkapalat perässä.

Kahviota piti toinen futismutsi. Minä menin kentän laidalle huoltajaksi, lähinnä täyttämään helteellä vesipulloja.

Kotiin palattuani lähdin viemään seuraavan viikon suunnistuskoulun rasteja paikoilleen. Lapset pääsivät samalla läheiselle järvelle uimaan.

Kuumassa säässä vaatteet takertuivat ihoon, mutta ilokseni hyttyset eivät oikeastaan kiusanneet. Kärpäset vain surrasivat ärsyttävästi ympärillä.

Metsä on onneksi rentouttava ympäristö, joten stressikäyrä ei noussut, vaikka kelloa jouduinkin vilkuilemaan. Yhden lapsen harrastukseen pitäisi vielä ehtiä.

Paljon se ottaa, mutta paljon se myös antaa. Miten ikinä urheiluseurat tai muut harrastukset pyörisivät ilman meitä, talkoovoimaa?

Taustalla hääräilyn lisäksi itse valmennustyötä tekee valtava määrä vanhempia, jotka suunnittelevat ja vetävät monta treeniä viikossa. Lisäksi seuroissa pyörii runsaasti sellaisia ihmisiä, joilla ei ole omaa lasta harrastuksessa. He tekevät vapaaehtoistyötä palosta lajiin.

Tasapainon löytämisessä on itse kullakin hakemista, kun miettii, mihin uskaltaa lupautua ja mihin ei. Itse olen viime aikoina pyrkinyt vähentämään. Sopivassa määrin auttaminen tuntuu kivalta. Liika taas on liikaa.

Jäin yhdestä tapahtumanjärjestämishommasta pois. Pelkäsin, että jätänkö nyt muut siinä sinnittelevät liriin.

Tapahtumaa järjestävien yhteiseen Whatsapp-ryhmään laittamaani lopettamisviestiin kukaan ei kommentoinut mitään. Ehkä se oli hiljaista ymmärrystä, ehkä ei.

Puhelimessa tapahtuman pääpuuhanainen kuitenkin kiitti vuosikymmenten aikana tekemästäni työpanoksestani, vaikka tilanne oli tietysti hänelle vaikea. Uutta talkooväkeä ei ole helppoa saada.

Vapaaehtoistyöstä pitää kuitenkin päästä myös hyvillä mielin myös pois, jotta sellaisiin kukaan uskaltaa lupautua. Aika aikaansa kutakin.

P.S Kiitoksella on ihmeellinen voima.

Kirjoittaja on Laitilan Sanomien tuottaja, joka tykkää olla lasten harrastuksissa sopivassa määrin mukana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here